Muutto Torstai 24. 4. 2008

Sisar Hento päätti muuttaa bloginsa muualle, ja kirjoittelee nyt osoitteessa http://sisarhento.blogspot.com/. Toivotan sekä uudet että vanhat lukijat tervetulleiksi, ja lupaan että  yritän päivitellä vähän reippaanpaan tahtiin kuin tuossa vuoden vaihteessa. Olen palannut takaisin hoitoalalle pienestä syrjähypystä muihin hommiin, joten saanen kohtapuoleen ihan tuoreitakin jutunaiheita.

En valitettavasti jaksanut kommentteja alkaa siirtää, ainakaan vielä. Koitan katsoa nekin ajan kanssa tuonne uuteen osoitteeseen.

Ihanaa alkanutta vuotta ja kevättä / kevään odotusta kaikille!

Säikähdys ja iso ikävä Torstai 24. 4. 2008

Olin nuori hoitajaja ja ensimmäistä päivää takaisin työssäni päivystyspoliklinikalla isoäitini kuoleman ja hautajaisten jälkeen. Mummuni oli minulle hyvin rakas ja läheinen, ja vaikka hän olikin ollut kovin sairas ja oli jo iäkäs, suru ja ikävä oli suuri.

Sain alkupuolella vuoroa hoidettavakseni vanhan rouvan, jota menin vastaanottamaan sairaankuljettajilta. Järkytys oli suuri, kun paareilla makasi mummuni kaksoisolento, jolla oli myös jokaista nimeä myöten sama nimi kuin mummullanikin. En voinut mitään sille että kyyneleet tulivat silmiini, piti pyytää anteeksi ja poistua takavasemmalle rauhoittumaan. Potilas sattui vielä olemaan tarkkasilmäinen rouva, joka kysyi minulta myöhemmin miksi olin itkenyt. Kerroin hänelle mummustani, ja vietimme sitten ihan rattoisan loppuvuoron (mikäli nyt päivystyspolilla makoilua voi rouvan kohdalla sanoa rattoisaksi).

Katedraali falskaa Perjantai 21. 12. 2007

Juttelinpa tuossa muinoin hyvin hätääntyneen iäkkään rouvan kanssa. Tällä oli kroonisen vaivan takia asennettu katetri vatsanpeitteen läpi, ja hoitajat kävivät rouvan kotona säännöllisesti sitä huoltamassa. Rouva selittää puhelimessa huolissaan että “voikohan niitä tyttöjä taas häiritä, vaikka aamusella jo kävivät, kun tämä minun katedraali taas vuotaa enkä näe sitä itse korjata”.  Meinasi hymyilyttää vähän, mutta lupasin rouvalle että tytöt lähtevät asian korjaamaan.

Onhan se ihan ymmärrettävää että iäkkäät ihmiset, joille vieraat kielet eivät ole tuttuja, kokevat nämä nykyiset termit hankaliksi muistaa ja käyttää, mutta tämä aiheuttaa monesti hauskoja hetkiä kun saa arvailla mistä asiakas / potilas puhuu.

Huomionkipeä… eikun kuollut Tiistai 18. 12. 2007

Työskennellessäni sairaankuljetuksessa, saimme päivän ensimmäiseksi keikaksi D7-4:n, eli siis kiireettömän yleistilan laskun. Kaikessa rauhassa köröttelimme kohteeseen ja lompsimme pakki kainalossa kyseessä olevaan asuntoon. Ovikellon soittoon vastasi iäkäs mies, jonka takana lattialla “polvirukous” asennossa oli toinen henkilö. Kysyttäessä, mikä oli hätänä, mies sanoi rouvan taas pelleilevän kun oli vähän kinaa ollut; “tuossa se on jo hyvän aikaa ollut eikä viitsi edes vastata kun sille puhun”. No, me kiiruusti rouvaa puhuttelemaan….. aika turhaan tosin, rouva oli nimittäin eloton ja ihan mustikkana. Vai että pelleili….

Aloimme rouvaa sitten elvyttää, lääkäriambulanssikin paikalle tuli ja rouvan sydän saatiin käyntiin. Olisi tosin ehkä ollut parempi jos näin ei olisi tapahtunut, sillä melko varmasti aivot olivat jo sen verran vaurioituneet ettei rouvasta enää entisen laista tulisi. Mies oli koko touhun ajan hyvin hämmentyneen oloinen, ihan kuin olisi ihmetellyt miten me nyt noin menimme lankaan kun toinen vaan taas pelleilee. Surullista.

Et varmaan oo suomalainen Torstai 04. 10. 2007

Jouduin kerran todistelemaan potilaalle oikein urakalla että olen ihan varmasti suomalainen. Omasta mielestäni olen ihan perisuomalaisen näköinen persjalkainen nainen, tosin varustettuna mustalla tukalla. Ulkomailla vain tuntuu ihmisillä olevan sellainen käsitys että kaikki pohjoismaalaiset ovat blondeja.

Potilaana oli nuori mies, joka alkoi kehua ulkonäköäni ja kuultuaan että minulla on hassu aksentti kysyi mistä päin alun perin olen kotoisin. Ehdotti itse Ranskaa tai Espanjaa. Kun sanoin että olen suomalainen, miehen silmät levisivät ja hän sanoi hyvin epäuskoisesti että ” ei, ethän sä voi olla, eikös suomi ole pohjoismaita”. Kun myönsin näin olevan, hän sanoi että kaikki pohjoismaalaisethan ovat vaaleita. Vakuutin hänelle että kyllä me olemme ihan useamman eri värisiä kuontaloiltamme. Ei edelleenkään mennyt jakeluun, vänkäsi vain että taidan puhua palturia.

Tässä välissä oli potilaan äitikin tullut paikalle ja poika kertoi hänellekin suurena ihmeenä mustatukkaisesta suomalaisesta. Suorastaan tunsin katseiden porautuvan mustan tukan verhoamaan nuppiini. Kovasti he pohtivat aihetta sermissään kun minä paiskin töitä hoitajien pöydän luona. Kuulin kun he tulivat siihen lopputulokseen että kyllä suomalaiset varmaan voivatkin olla tummia, nehän onkin ruotsalaiset jotka on kaikki blondeja. Oli vähän hymyssä pitelemistä.

Huomasin muuten että ihmisillä ei ole kovin hyvin maantieto hallussa. Suomen sijainti vaihteli hyvinkin paljon riippuen keneltä kysyi. Paras kommentti siihen kun kerroin olevani Suomesta, oli: ” Ai Suomesta, sehän on siellä Etelä-Amerikassa?” Juu, siellähän se Suomi nököttää…

Apua, EKG-kärry hyökkää! Torstai 04. 10. 2007

Tuosta edellisen postauksen mustasta jalkapöydästä tuli mieleen pari vuotta sitten sattunut oma mokani. Kuten jotkut teistä tietävätkin, päivystyspoliklinikoilla on kärryt jolla kuljetellaan EKG- eli sydänfilmikonetta tarvittaviin paikkoihin. Jos ette tiedä, niin ovat tällaiset:

Minulla oli ja on edelleen tapana liikkua paikasta toiseen hyvin vauhdikkaasti, siis jos olen tekemässä jotain. Olin menossa ottamaan vastaan rintakipupotilasta, ja kiskaisin vauhdilla EKG-kärryn mukaani nurkasta jossa ne olivat latautumassa. Kuului kauhea rämähdys ja sen jälkeen tukahdutettu suomenkielinen kirous. Koko poli - hoitajat ja tolkuissaan olevat potilaat- kääntyivät katsomaan mikä ihme se oli. Olin onnistunut ajamaan tuon suhteellisen painavan kärryn suoraan oikean jalkani pikkuvarpaan päälle. No, ei auttanut kun linkuttaa samaa vauhtia potilaan luokse ja hoitaa hommat loppuun melkoisesta kivusta huolimatta.

Kun olin saanut potilaan vastaanotettua ja lääkkeet aloitettua ynnä tilan stabiloitua, istahdin tyhjään sermiin katsomaan varvasrukkaani. Kynsi oli irti, varvas sinipunainen ja kooltaan kuin kirsikkatomaatti. Eräs lääkäreistä kurkisti ohi mennessään ja totesi että varvas on murtunut. Tämä varmistettiin vielä röntgenkuvalla, jota en itse olisi halunnut (oli aika itsesään selvää kun varvas rutisi liikutettaessa), mutta kollegat vaativat. Arvatkaa riittikö siitä riemua koko loppuyöksi työkavereille. Eivät voineet uskoa että moisella onnettomuudella saa varpaan murtumaan.

Varvas vaivasi reippaanlaisesti vuoden verran, ja edelleen se on huomattavasti paksumpi kuin toinen varvas, vaikka tapahtumasta on nyt noin 3 vuotta. Sain siis ainakin yhden pysyvän muiston vuosistani ulkomailla.

Opiskelija - näkymätön? Torstai 04. 10. 2007

Olin nuorena piskelijana pienehkön kaupungin keskussairaalan päivystyspoliklinikalla joskus 80-luvulla. Silloin meno oli vielä jonkin verran hierarkisempaa kuin nykyään. Mitä korkea-arvoisempi lääkäri paikalla oli sitä näkymättömämpiä olivat hoitajaopiskelijat. Varsinkin lääkintävahtimestari-sairaankuljettajaopiskelijat.

Eräänä päivänä olin kaikessa rauhassa kävelemässä kansliasta hoitohuoneeseen päin, juuri aikeissa astua ulos kanslian ovesta. Päivystyksen ylilääkäri, joka oli tutkimassa takapäivystäjän ominaisuudessa (joo, ihan totta, se teki oikein töitä) taululla olevia röntgenkuvia, päätti juuri samalla hetkellä astua pari askelta taaksepäin, ja törmäyshän siinä tuli. Tämä noin 190cm ja reippaasti yli satakiloinen setä astui täysillä jalalleni niin että rusahti, ja kenkä hajosi. Ja mitä teki herra tohtori? Pyysi anteeksi niin kuin tavallinen kuolevainen? Niinkuin itse tein, vaikkei syy ollut minun. Ehei! Ei edes vilkaissut että mikäs se siinä jalan alla oli. Jatkoi vain matkaa nokka ylväästi koholla. Jalkapöytä oli mustana viikon verran ja jouduin ostamaan uudet työkengät kun vanhaa ei saatu korjattua. Prkl!!!

Onneksi lääkärit nykyään ovat yleisesti ottaen ihan mukavia, eivätkä ollenkaan niin koppavia.

Turva hädän hetkellä Torstai 04. 10. 2007

Olin töissä sairaankuljetuksessa, ikää tuolloin reilut 20v. Lapsista ei ollut mitään kokemusta, vähän jopa pelkäsin moisia otuksia, enkä ainakaan ikinä olisi itselleni sellaisia halunnut.

Saimme tehtävän moottoritielle, kahden henkilöauton kolari. Paikalla oli kaksi yksikköä, me pelkkä perustason yksikkö joten saimme ei niin vakavat hoitaaksemme. Nämä olivat kaksi pientä lasta jotka olivat äitinsä kanssa olleet matkalla jonnekin. En enää muista minkä ikäisiä, nuorin oli kyllä hyvin nuori.

Olin tietenkin kauhuissani sillä olin täysin käsi lasten kanssa, sekä terveiden että varsinkin sairaiden. Lapsilla ei ollut mitään fyysisiä vammoja, mutta veimme heidät kuitenkin tarkastettaviksi oman alueensa sairaalaan. Äiti lähti samaan aikaan traumasairaalaan, oli pahasti loukkaantunut.

Oli todella vaikea saada lapset ambulanssiin ilman äitiään, mutta lopulta onnistuimme. Isompi lapsista oli tosin yllättävän rauhallinen, shokissa varmaan, vähän vain itkeä tihrusti hoitajan tuolissa istuessaan. Hän ei halunnut mitään kosketuskontaktia. Pienemmän otin syliini, hän itki kauhuissaan siinä ja yritti kammeta pois. Yritin parhaani mukaan rauhoitella pientä, ja yllättäen siinä lopulta onnistuinkin.

Perillä päivystyspoliklinikalla meidät ohjattiin hoitohuoneeseen, jonne hetken kuluttua tuli myös lasten mummo. Ihmetykseni oli suuri, kun tämä pienempi lapsista ei olisi halunnut enää mennä minnekään sylistäni, ei edes oman tutun mummonsa syliin. Taas sain puhua ja maanitella pitkään että pieni mies suostui irrottautumaan kaulastani ja siirtymään mummonsa ja veljensä kanssa istumaan.

Tämä tapahtuma on jostain syystä jäänyt mieleeni, ehkä juuri tuon pienen, avuttoman ja turvaa hakevan miehenalun takia. Toivon että kaikki päättyi hyvin ja pojat saivat äitinsä kunnossa takaisin kotiin.

Aikamiespoikia Sunnuntai 30. 9. 2007

Kävin ensimmäistä kertaa yksin lääkärin vastaanotolla 13 tai 14 vuotiaana, ja sen jälkeen hoidin itsenäisesti kaikki terveyteeni liittyvät asiat, vaati se sitten puhelinkontaktia tai vastaanotolla käyntiä. Siksipä en oikein ymmärrä näitä aikuisia “lapsia” jotka laittavat vanhempansa asialle. Hyvin usein puhelimessa on äiti tai isä joka huolissaan soittaa lääkäriaikaa tyttärelle / pojalle, tai kysyy tämän puolesta jotain tervedentilaan liittyvää asiaa. Lapsen ikää kysyttäessä käy selville että hän on ihan aikuinen, joskus jopa oman perheen jo perustanut. Iältään nämä mammanpojat ja -tytöt ovat olleet 18-n.60v.

Eräänkin kerran äiti soitti pojastaan, jolle oli noussut saman päivän aikana korkea kuume ja lapsi oli kuulemma niin huonovointinen että. Ohjeeksi sitten annoin normaalit kuumeenhoito-ohjeet ja seurannan, ja äiti halusi tietää Buranan annostuksen. Kysyin tietysti paljonko lapsi painaa, että osaan laskea annostuksen. Meinasin pudota ahterilleni kun äiti sanoi “taitaa se A olla vähän turhan pyöreä, painaa noin 120 kg”. Sitten tajusin kysyä lapsen ikää, ja sehän oli jotain 35v tienoilla. Tuon jälkeen olen oppinut kyllä aina ensimmäisenä kysymään iän kun joku soittaa lapsestaan.

Enhän mää ny lääkettä…. Lauantai 29. 9. 2007

Lapsi soittaa iäkkään vanhempansa puolesta. Tämä on kaatunut sattuttaen käsivartensa. Käsivartta ei voi kuulemma nostaa, muuten toimii hyvin. Kun kysyn onko jo otettu kipulääkettä, kerrotaan että ei kun “ei se särje”. Tämän jälkeen sitten ihmettelen, miksi kättä ei voi liikuttaa jos kerta ei ole kipua. “No ei sitä voi nostaa kun se sattuu niin kamalasti!” Voi hyvää päivää sanoo hoitaja hiljaa mielessään, ei voi olla noin tavi. Neuvoo sitten ottamaan kipulääkettä ja jos sen jälkeen käsi nousee niin nou hätä. Muuten kiitolaukkaa päivystykseen näytille.

———————————————————————————————

Mies soittaa viikonloppiyönä noin klo 3.30. Kertoo että selkä on ollut kiepeänä kaksi viikkoa ja nyt ei jaksa enää ja haluaa päästä lääkäriin. Kysyttäessä onko ottanut kipulääkkeitä riittävästi ja onko vaiva nyt yöllä oleellisesti pahentunut, sanoo että ei yleensä käytä lääkkeitä ja juiliminen on koko ajan ollut samanlaista. Hm. Mitähän se lääkäri sitten sairaalassa pystyy tekemään jos ei määräämään lääkkeitä? Parantaa kädet päälle panemalla tai muulla poppakonstilla. Ja miksi 2 viikon kipuilun jälkeen pitää lääkäriin päästä just keskellä yötä, jolloin se on kaikkein hankalinta? Eikövoisi odottaa maanantaihin, tai edes seuraavaan aamuun?

———————————————————————————————

Äiti soittaa hädissään keskellä yötä ja kysyy voiko tulla lapsen kanssa päivystykseen. Lapselle on noussut kauhea kuume. No, se kauhea kuume on yleensä:

a) noin 38 astetta kuumesta peräsuolesta mitattuna muutaman päivän, lapsi ihan pirteä (peräsuolesta mitattuna kuume yleensäkin 0.5 astetta korkeampi kuin esim kainalosta).

b) puoli tuntia sitten noussut 40 asteen kuume, lapsi vähän väsynyt mutta muuten ok. Kun kysytään onko lapsi saanut kuumetta alentavaa ja onko riisuttu, vastaus on ei.

Sitten kun neuvotaan asianmukainen hoito ja lääkitys ja annetaan seurantaohjeet, vanhempi vetää herneen nenään ja laittaa luurin kiinni huudettuaan ensin että ” te olette sitten vastuussa jos lapselle jotain sattuu”. Joo, ei olla. Ohjeet on annettu ja vanhemmat ovat aina vastuussa omista lapsistaan.