Aikamiespoikia Sunnuntai 30. 9. 2007

Kävin ensimmäistä kertaa yksin lääkärin vastaanotolla 13 tai 14 vuotiaana, ja sen jälkeen hoidin itsenäisesti kaikki terveyteeni liittyvät asiat, vaati se sitten puhelinkontaktia tai vastaanotolla käyntiä. Siksipä en oikein ymmärrä näitä aikuisia “lapsia” jotka laittavat vanhempansa asialle. Hyvin usein puhelimessa on äiti tai isä joka huolissaan soittaa lääkäriaikaa tyttärelle / pojalle, tai kysyy tämän puolesta jotain tervedentilaan liittyvää asiaa. Lapsen ikää kysyttäessä käy selville että hän on ihan aikuinen, joskus jopa oman perheen jo perustanut. Iältään nämä mammanpojat ja -tytöt ovat olleet 18-n.60v.

Eräänkin kerran äiti soitti pojastaan, jolle oli noussut saman päivän aikana korkea kuume ja lapsi oli kuulemma niin huonovointinen että. Ohjeeksi sitten annoin normaalit kuumeenhoito-ohjeet ja seurannan, ja äiti halusi tietää Buranan annostuksen. Kysyin tietysti paljonko lapsi painaa, että osaan laskea annostuksen. Meinasin pudota ahterilleni kun äiti sanoi “taitaa se A olla vähän turhan pyöreä, painaa noin 120 kg”. Sitten tajusin kysyä lapsen ikää, ja sehän oli jotain 35v tienoilla. Tuon jälkeen olen oppinut kyllä aina ensimmäisenä kysymään iän kun joku soittaa lapsestaan.

Enhän mää ny lääkettä…. Lauantai 29. 9. 2007

Lapsi soittaa iäkkään vanhempansa puolesta. Tämä on kaatunut sattuttaen käsivartensa. Käsivartta ei voi kuulemma nostaa, muuten toimii hyvin. Kun kysyn onko jo otettu kipulääkettä, kerrotaan että ei kun “ei se särje”. Tämän jälkeen sitten ihmettelen, miksi kättä ei voi liikuttaa jos kerta ei ole kipua. “No ei sitä voi nostaa kun se sattuu niin kamalasti!” Voi hyvää päivää sanoo hoitaja hiljaa mielessään, ei voi olla noin tavi. Neuvoo sitten ottamaan kipulääkettä ja jos sen jälkeen käsi nousee niin nou hätä. Muuten kiitolaukkaa päivystykseen näytille.

———————————————————————————————

Mies soittaa viikonloppiyönä noin klo 3.30. Kertoo että selkä on ollut kiepeänä kaksi viikkoa ja nyt ei jaksa enää ja haluaa päästä lääkäriin. Kysyttäessä onko ottanut kipulääkkeitä riittävästi ja onko vaiva nyt yöllä oleellisesti pahentunut, sanoo että ei yleensä käytä lääkkeitä ja juiliminen on koko ajan ollut samanlaista. Hm. Mitähän se lääkäri sitten sairaalassa pystyy tekemään jos ei määräämään lääkkeitä? Parantaa kädet päälle panemalla tai muulla poppakonstilla. Ja miksi 2 viikon kipuilun jälkeen pitää lääkäriin päästä just keskellä yötä, jolloin se on kaikkein hankalinta? Eikövoisi odottaa maanantaihin, tai edes seuraavaan aamuun?

———————————————————————————————

Äiti soittaa hädissään keskellä yötä ja kysyy voiko tulla lapsen kanssa päivystykseen. Lapselle on noussut kauhea kuume. No, se kauhea kuume on yleensä:

a) noin 38 astetta kuumesta peräsuolesta mitattuna muutaman päivän, lapsi ihan pirteä (peräsuolesta mitattuna kuume yleensäkin 0.5 astetta korkeampi kuin esim kainalosta).

b) puoli tuntia sitten noussut 40 asteen kuume, lapsi vähän väsynyt mutta muuten ok. Kun kysytään onko lapsi saanut kuumetta alentavaa ja onko riisuttu, vastaus on ei.

Sitten kun neuvotaan asianmukainen hoito ja lääkitys ja annetaan seurantaohjeet, vanhempi vetää herneen nenään ja laittaa luurin kiinni huudettuaan ensin että ” te olette sitten vastuussa jos lapselle jotain sattuu”. Joo, ei olla. Ohjeet on annettu ja vanhemmat ovat aina vastuussa omista lapsistaan.

Murphyn laki Keskiviikko 26. 9. 2007

Olen aina ihmetellyt mistä johtuu että juuri pahimmalla mahdollisella hetkellä esim. tulee keikka tai joku todella maratonpuhelu.

Silloin kun sairaankuljetuksessa vielä oli rauhallisiakin hetkiä, varmin keino saada keikka oli mennä vessaan tai lämmittää ruoka. Johan pärähti. Ja yleensä vielä niin että ruuan lämmityksen aikana tuli kiireettömämpää kyytiä mutta auta armias jos olit vessassa isommalla hädällä niin jo pukkasi hätäkyytiä. Kiva oli sitten “housut kintuissa” rynnätä lanssiin.

Tai päivystyspolilla, elvytyshuonehoitajana ollessa. Kaikki menee ihan hyvin, hoito on hallussa ja kaikki tyytyväisiä. Päätät vihdoin käydä vessassa kun olet lähes halkeamispisteessä. Ja just kun saat huussin oven auki kuulutetaan elvytyshuonehoitajaa elvariin, hätätilanne. Just just… potilas on sitten äkillisesti romahtanut tai uutta pukkaa. Eikä kukaan muu tietenkään pääse avuksi, joten hölkötät harjoitusravia takaisin silmät keltaisina ja takahampaat ureassa uiden. Kiva elvyttää tms. ihan kauheassa hädässä.

Tai päätät ottaa yhden puhelun matkallasi toilettiin, toivoen että se on lyhyt ja ytimekäs. Vaan ei. Mitä isompi hätä sulla on, sitä pitempi puhelu ja jahkaavampi soittaja. Siinä sitten kupla otsassa väännät rautalangasta viidettä kertaa miten sitä Buranaa pitikään ottaa, saiko ottaa maidon kanssa, entäs kaakaon, mitenkäs mansikkamehu, mutta varmaan ei saa appelsiinimehun kanssa kumminkaan.

Että kiitti vaa, Mr. Murphy.

Vastaus Polgaran haasteeseen Tiistai 25. 9. 2007

Eli siis haaste kuului:

Ota kuva lähimmästä ikkunasta avautuvasta maisemasta,
tai jos olet ulkona, kuvaa bloggausympäristösi. Liitä kuva
blogiisi ja kerro, missä yleensä bloggaat (kotona, töissä,
kirjastossa, kahvilassa, you get my point) ja onko kuvassa
kyseessä normaali bloggausympäristösi. Haasta mukaan
haluamasi määrä muita bloggaajia ilmoittamalla haasteesta
heidän kommenttilaatikkoihinsa.

Ja tässäpä tulee. Kotona yleensä bloggailen, mutta kun en halua kovin tunnistettava olla, joudun laittamaan epämääräisehkön kuvan. Valitan.

Ikkunastani näen mm. tällaisen oranssin madon huristelemassa edes takaisin.

Miss, rose for you Sunnuntai 23. 9. 2007

Nuorena tyttönä, ensimmäistä työharjoittelua tehdessäni vuodeosastolla hoidin venäläistä iäkkään puoleista merimiestä jonka kielitaito ei kaksinen ollut, siis englannin osalta. Ei tosin itsellänikään, silloin vielä. Kukaan osastolla ei puhunut venäjää, joten jokapäiväinen kanssakäyminen sujui muutamalla englannin sanalla, piirtämällä ja käsillä puhuen. Mies jaksoi olla sairaudestaan huolimatta hyvin positiivinen ja ystävällinen.

Oli miehen kotiinlähtöpäivä. Olin juoksuttamassa jotain paperia röntgeniin kun kuulin huudettavan “Miss, hei miss!!” En ensin tajunnut että minua tarkoitettiin, mutta katsoin kumminkin taakseni kun huutelu jatkui sitkeästi. Tämä merimieshän siellä, ruusu kädessä. Otti minua kädestä, katsoi kauniisti, ojensi ruusun, suuteli kädelle ja sanoi “thank you”. Minä tietysti punastumaan ja sopertelemaan jotain hyvistä jatkoista. Tämä kultainen mies oli ostanut jokaiselle häntä hoitaneelle hoitajalle ja opiskelijalle ruusut kiitokseksi hyväksi kokemastaan hoidosta.

Tuon jälkeen on aina silloin tällöin tullut kiitosta, joskus jopa kukkia ja kakkua, mutta tuo kerta jäi erityisesti mieleen, kai siksi että se oli ensimmäinen kiitos alkavalla hoitajan urallani. Kiitoksia tulee muutenkin kovin harvoin, joten ne harvat ovat kullan arvoisia ja tuottavat hyvää mieltä pitkäksi aikaa.

Viepäs tämä… Torstai 20. 9. 2007

Olin hyvin nuorena tyttönä hoitoharjoittelijana (jollain työllistämistuella tai vastaavalla) keskikokoisen kotikuntani päivystyspoliklinikalla. Sain hoidella sellaisiakin tehtäviä mitkä nyt ajatellen tuntuivat hurjilta antaa kouluttamattoman kakaran tehtäväksi. Mittailin verenpaineita, otin sydänfilmejä ja kuljetin potilaita osastoille.

Ihan ensimmäisinä  päivinä joku länttäsi minulle potilaskansion käteen ja sanoi “Viepäs tämä nyt saman tien osastolle 11″. No minähän reippaana tyttönä otin kansion ja kipitin mekon helmat hulmuten osastolle, länttäsin kansion kanslian pöydälle ja sanoin että käskettiin tuomaan tämä tänne. Kun palailin vähän rauhallisempaa vauhtia takaisin päivystykseen päin, vastaan tuli eräs polin mieshoitajista potilassänkyä lykkien. Ja sanoi: “Unohdit sitten ottaa potilaan mukaan, hänetkin oli tarkoitus viedä”.Olinpas pikkuisen verran nolona monta päivää sen jälkeen, ja kyllä minua asiasta muistutettiinkin virne suunpielessä useamman kerran.

Lanttulaatikkoa Keskiviikko 19. 9. 2007

Keskellä joulun aluksen yöpäivystystä soi puhelin. Soittaja sanoo että ei taida ihan teille kuulua mutta kun ei tiedä keneltä kysyisi. Ja sitten kysyi… lanttulaatikon ohjetta!?!? En tiennytkään että sairaanhoitajan kuuluu tietää myös jouluruokien reseptit.

Näpsäkän näköinen – helpompaa töissä? Tiistai 18. 9. 2007

Edelleen sairaankuljettajalle sattunutta. Kunnassa, jossa työskentelin, oli sekä yksityinen että pelastuslaitoksen (silloin vielä palolaitos) sairaankuljetus. Työskentelin yksityisellä.

Ollessani tuore sairaankuljettaja ja vielä sekä nuori että nätti, sattui usein niin että sairaalan pihalla potilasta autosta ulos ottaessamme tuli joku palomies-sakuista kysymään, tarvitsenko apua. Hän voi kyllä kantaa paarit sisälle puolestani (joo, silloin oli vielä kannettavat paarit joka autossa). Vain kerran avun kelpuutin, sillon potilas painoi noin 150 kg ja nostajia tarvittiin useampi kuin 2. Yleensä  hymyilin kauniisti, sanoin kiitos ei ja ronttasin paarit sisään jos ei muuten niin pahalla sisulla kädet paarin aisojen ympärille krampaten.

Kun olin tehnyt sairaankuljetustyötä lähemmäs kymmenen vuotta, en enää ollut niin nuori enkä ihan yhtä nätti ja hoikka (raskas lihaksia kasvattava duuni ja avioliitto ). Silloin ei apua enää tarjottukaan. Eräällä elvytyskeikalla olimme paikalla sekä me, lääkäriyksikkö että palolaitoksen yksikkö. Potilas (iso mies) saatiin elvytettyä, nostettiin paareille, siihen kyytiin deffat, hapet sun muut härpäkkeet, ja eikun kantamaan alas. No, minä ja parini tietysti jouduimme tekemään raskaan työn, olimmehan vain yksityisen sakun perusyksikkö. Siinä sitten kädet krampaten kannoin viidennestä kerroksesta alas tätä painavaa lastia, vielä jalkopäästä eli sain ison osan painoa itselleni. Ja mitä tekivät nämä aiemmin ah niin avuliaat palopojat. Kysyivät edellä kulkiessaan pirullisesti virnistellen: “painaako?”.  No ei, ihan muuten vaan naama punaisena, kädet tulessa ja hiki valuen tässä puhisen rappuja alas!!

Kollegiaalisuutta kerrakseen Tiistai 18. 9. 2007

Tämä tapahtui kun työskentelin tuoreena sairaankuljettajana. Meidät oli hälytetty kohteeseen, jossa odotti kehitysvammainen nainen psyykkisesti todella huonossa kunnossa. Hän oli hetki sitten löytänyt puolisonsa (myös kehitysvammainen) kuolleena asunnosta. Joku oli sitten soittanut paikalle meidät sekä vasta äskettäin toimintansa aloittanee mobiilin psykiatrisen yksikön.

Tilanteen kartoitettuamme lähdimme yhteistuumin viemään naista psykiatriseen päivystykseen, jonne mobiilin psyk. yksikön hoitaja oli soittanut etukäteen. Hän lähti itse mukaan ambulanssiin. Potilas oli edelleen kovin järkyttynyt ja itkuinen, koitti itkunsa seasta jotain sopertaa mutta en kerta kaikkiaan saanut mitään selvää vaikka monta kertaa pyysin toistamaan mitä hän sanoi. Puhe kuulosti siltä että se oli normaalistikin vaikeaselkoista, ja nyt itku oli tehnyt siitä entistä puuroisempaa. Niinpä yritin vain lohduttaa parhaani mukaan, sekä sanallisesti että pitämällä häntä kädestä koska hän niin näytti haluavan. Sanoin jotain siihen suuntaan kuin:” Olen kovin pahoillani mutta en nyt saa yhtään selvää siitä mitä yrität sanoa. Kohta ollaan perillä ja saat apua.”

Koska tämä mobiili psykiatrinen palvelu oli juuri aloittanut ja minulle tuntematon, kysyin myös mukana olevalta hoitajalta tarkemmin millaista palvelua he tarjoavat. Hän antoikin ihan hyvän infon yksikön toiminnasta ja taisi antaa jonkun käyntikortin tai esitteenkin. Minä sanoin että kuulostaa erinomaiselta ja tarpeelliselta palvelulta.

Veimme potilaan ppkl:lle jonne tämä jäi mobiiliyksikön hoitajan kanssa. Sanoimme hoitajalle iloiset heipat ja potilaalle vielä osanotot. Me jatkoimme päiväämme ja palailimme asemalle. Seuraavana aamuna töihin tullessani pomo oli vihaisena vastassa ja sanoi että tästä mobiilista psykiatrisesta yksiköstä oli tullut minun käytöstäni koskeva valitus, ja että minun pitäisi heti soittaa heidän jättämäänsä numeroon. Olin ihan äimän käkenä, en muistanut mitään erityistä tapahtuneen.

No, väänsin sitten annetun numeron, ja esittelin itseni. Mies toisessa päässä sanoi olevansa yksikön “pomo” (en muista titteliään), ja että eilen vuorossa ollut hoitaja oli tehnyt valituksen törkeästä käytöksestäni kehitysvammaisen naisen kuljetuksen aikana. Olin kuulemma sanonut potilaalle, tämän yrittäessä puhua minulle, “emmä jaksa kuunnella, odota sen aikaa että päästään päivystykseen, siellä kuunnellaan”. Ja tälle naishoitajalle olin kuulemma palvelun esittelypuheen jälkeen sanonut “no kaikenlaista sitä yritetäänkin”, ja muutenkin mollannut ko. palvelun. Loppupuhelusta en muista mitään, menin aivan sanattomaksi ja kuuntelin vain kun kyseinen “pomo” paasasi.

Mietin pitkään, mitä olin tehnyt tai sanonut että hoitaja oli noin suivaantunut? Ja jos olin oikeasti jotain tehnyt, miksi nainen ei itse soittanut? Ja oliko minulla ehkä pahemmanlaatuinen dementia tai psyykkinen sairaus, kun en muista olleeni noin törkeä? Miksi pomoni oli heti valittajan puolella ja lähti olettamuksesta että minä olin tehnyt juuri näin kun sanottiin? No, aina ei voi ymmrättää. Toivottavasti ko. hoitaja sai itselleen hyvän mielen haukkuessaan minut noin.

Bad English Maanantai 17. 9. 2007

Vaikka asuinkin ulkomailla useamman vuoden, kielellisiä kömmähdyksiä sattui koko siellä oloni ajan. Pari niistä on jostain syystä jäänyt erityisesti mieleen, herättivät suurta hilpeyttä työtovereissani. Eivät ehkä näin kirjallisessa muodossa ole kovin huvittavia, mutta kerrotaan kumminkin.

Oli kuuma kesä ja polilla ei minkään sortin ilmastointia. Olimme iltavuorossa ja minä tietysti leväytin ikkunat sepposen selälleen, tulihan siinä edes takaisin juostessa hiki. Lääkärit (molemmat naisia sinä iltana) puolestaan tekivät paljon paperitöitä juuri ikkunan alla olevan pöydän ääressä. En muista mistä keskusteltiin, mutta tarkoitukseni oli sanoa “hoitajat ovat ihan kuumissaan ja lääkärit palelevat”. Jostain syystä se tuli kumminkin ulos muodossa “nurses are hot, doctors are not” (eli suurin piirtein että hoitsut on aika kuumia pakkauksia, lääkärit ei).  Ja vähänkö meillä oli hauskaa sen jälkeen. Sain kuulla tuosta aika monta kertaa seuraavien kuukausien aikana.

Toinen moka sattui kun kirjasin potilaan haavasta tulokaavakkeeseen. Tälle oli tehty leikkaus tähystyksellä ja sen jäljiltä oli iholla kaksi pientä pyöreää haavaa. Ylempi niistä oli alkanut erittää. Kirjoitin kaavakkeeseen “pt had operation 6 days ago, now upper hole oozing”. Ihmettelin kovasti mikä siinä niin huvitti lääkäriä, mutta hän selitti että kirjaamisestani sai kuvan että potilaan ihan muu reikä eritti. Hm…. ehkä sitten niin. Oikeastihan olisi pitänyt kirjoitta”upper punction wound”.