Anteeksi en kuule… Torstai 13. 9. 2007

Äiti kysyy puhelimitse neuvoa lapsen itkuun.

Hoitaja: “Anteeksi, en kuule kun lapsi huutaa niin kovaa.”

Äiti: “Anteeks mitä sanoit, en kuule oikeen kun tuo itkee…”

Hoitaja (korotetulla äänellä): “Niin ei oikein kuulu kun lapsi huutaa, voisko joku muu ottaa hänet keskustelun ajaksi?”

Äiti:”Koitan antaa hänet isälle kun ei oikein kuulu kun huutaa niin.”

Vähän aikaa kuuluu muminaa ja huuto kaikkoaa. Hoitaja huokaa helpotuksesta. Sitten karjuna taas lähenee..

Äiti:”Ei kyllä hän itkee isän sylissä vaan enempi pakko pitää tässä, mä yritän kuulla mitä sä sanot.”

Lapsi pysyy äidin sylissä ja jatkaa helvetinmoista karjumista suoraan luuriin. Hoitajan korva alkaa soida. Äiti saa kun saakin ohjeet lapsen tilan helpottamiseksi, kera useamman “Anteeks en kuule”-lausahduksen. Hoitaja jo huokaa helpotuksesta, kohta saa lopettaa tämän kärsimystä tuottavan puhelun. Vaan ei, äidille on toistettava ohjeet 5 kertaa ennenkuin menee jakeluun. Puhelun jälkeen hoitaja saakin sitten mennä nappaamaan vähän Buranaa huudon aiheuttamaan päänsärkyyn.

Olisko mitenkään mahdollista pistää sitä karjuvaa pilttiä vaikkapa vuoteeseen huutamaan siksi aikaa kun asioi puhelimessa? Ei se muksu kuole jos vähän aikaa joutuu yksin huutamaan. Jos lapsi on hengenvaarallisesti kipeä, hänestä ei todellakaan lähde tuollaista huutoa.

Ruokaa ja heti Torstai 13. 9. 2007

Paljon päivystysalueella sekä ulkomailla että kotimaassa työskennelleenä en voi kuin ihmetellä ihmisiä jotka lähes ensi töikseen päivystyspoliklinikalle saavuttuaan ilmoittavat että eivät ole syöneet koko päivänä, ja pyytävät ruokaa. Ja tämä ilmiö on globaali. Kun ystävllisesti ilmoitamme että a) sairaalan käytöntönä on antaa ruokaa vasta kun potilas on ollut polilla x tuntia ja b) potilaan vaivat vaativat olemaan ravinnotta kunnes diagnoosi selviää, purkautuu ilmoille suunnaton närkästys ja valitus siitä että tapetaan nälkään. Mikäli potilaana on iäkkäämpi ihminen, tytär tai poika ryntää oitis tekemään mokomasta kaltoinkohtelusta ilmoitusta ylilääkärille ja pirauttavat vielä iltapäivälehteenkin, joka tietysi repii asiasta kissan kokoiset otsikot.

Ihminen ei kuole nälkään vaikka joutuukin olemaan ruuatta muutaman tunnin, ei janoonkaan. Ikävähän se tunne toki on kun maha murisee ja napa painaa selkärankaa. Mutta jos kovasti sairas on, ei kyllä ole edes ruoka ensimmäisenä mielessä. Sairaaloita tunnutaan nykyään pitävän jonkinlaisena täyden palvelun hotelleina, ja hoitajat ovat asiakspalvelijoita / tarjoilijoita jotka hyppäävät kun potilas viheltää. Ja auta varjele jos palvelu ei pelaa!!

Hoitaja aloittaa muistelot Torstai 13. 9. 2007

Olen pitkän linjan hoitaja joka alkaa olla henkisesti uransa päässä. Fyysisen iän puolesta jäljellä olisi vielä reilut 20 vuotta hoitotyötä jäljellä. Ajattelin ihmetellä ihan julkisesti hoitotyön kummallisuuksia, toki niin että kollegoita tai potilaita ei pysty teksteistäni tunnistamaan.

Olen työskennellyt ympäri Suomenmaan ja ulkomaillakin käynyt vuosien saatossa. Tänä aikana olen tavannut sekä aivan ihania että todella rasittavia kollegoja ja potilaita. No, suurin osa toki ihania mutta huonot kokemuksethan ne parhaiten mieleen jäävät.

Tapahtumat eivät etene kronologisessa järjestyksessä, vaan kirjoittelen sitä mukaa kun mieleeni tapahtumia muistuu.  Saatan jopa lipsua aiheesta välillä vaikka koetankin sitä välttää. Kommentit ja omat muistelot enemmän kuin tervetulleita.