Useammankin kerran on kyynel tullut silmään töissä, mutta tämä kerta oli niitä mieleenpainuvimpia.
Olin töissä ulkomailla, isolla kiireisellä päivystyspoliklinikalla. Eräänä aamuna tehtiin ennakkoilmoitus iäkkäästä, rekan alle jääneestä miehestä ja tämän vaimosta. Kohta kaksi ambulanssia saapuikin vilkutellen ja elvytyshuoneeseen tuotiin ko. pariskunta. Vammat olivat tulleet, kun rollaatorilla liikkunut nainen oli meinannut vahingossa kävellä rekan alle ja puoliso oli mennyt hätiin. Hän olikin saanut rouvansa tönäistyä pois rekan edestä, mutta hidasliikkeisenä ja huonotasapainoisena kaatunut itse jääden rekan pyörien alle. Miehen alavartalo oli murskaantunut todella pahan näköisesti ja hän oli hädin tuskin tajuissaan sisälle tullessaan. Vaimo oli ainoastaan murtanut lonkkansa.
Hyörimme aikamme miehen ympärillä, kunnes lääkäri teki päätöksen että miestä ei kannata leikata. Vammat olivat todella pahat ja yli 80v mies sairasti pahaa sydäntautia joten hän ei olisi selvinnyt leikkauksesta. Keskityimme siis kivunhoitoon ja tekemään hänen olonsa edes siedettäväksi loppua odotellessa. Saimmekin hänet lähes kivuttomaksi. Mies itse suhtautui tyynesti kohtaloonsa, halusi vain olla vaimonsa vierellä lopun tullessa. Vaimo oli luonnollisesti murheen murtama.
Koska vaimo ei päässyt heti leikkaussaliin ja olimme saaneet hänetkin lääkittyä, siirsimme hänen ja puolisonsa paarit vierekkäin. Siinä he makasivat, puolisot, liki 60 vuotta toistensa rinnalla kulkeneet, käsi kädessä edessä olevaa eroa odottaen. Vaimo varmaan jotenkin vaistosi kun mies viimein alkoi liukua pois, ja kuiskasi vapisevalla äänellä: “Farewell my love, we’ll meet again soon.”
Ja silloin meillä kaikilla oli kyynelet silmissä.
