Tunnettu henkilö Sunnuntai 16. 9. 2007

Eräällä toisella päivystyspoliklinikalla työskennellessäni hoidin usein alkoholisteja, jotka olivat vakioasiakkaita varsinkin talvisin. Tulivat nukkumaan puhtaassa ja lämpimässä muutaman yön ja syömään pari ateriaa, sitten taas siltojen alle. Väkisinhän siinä tultiin tutuiksi puolin ja toisin, vaikken heille juuri avautunutkaan, he kyllä minulle.

Jonkin aikaa kyseisessä työpaikassa oltuani alkoi homman lieveilmiö tulla ilmi. Kävelin muualta Suomesta kylään tulleiden ystävieni kanssa torilla, jossa myös paikalliset “alan miehet” tapasivat kokoontua mm. keräämään roskista ruokia. Oli kaunis kesäpäivä, lokit kirkuivat ja meillä oli varsin auvoisa olo. Yht’äkkiä kuulen Lasolin karhentaman äänen huutavan roskisten takaa: “Terve Reetta (nimi muutettu), mitäs xxxx sairaalaan kuuluu!!”, ja näkyviin vaappui eräs kanta-asiakkaistamme lemuten suoraan sanottuna hirveälle. Oli siinä ystävilläni ilmeet.

Tämä episodi toistui useammankin kerran sinä aikana kun kyseisellä polilla työskentelin. Aluksi se oli nuoresta hoitajasta tavattoman kiusallista, mutta sitten ajattelin että mitäs tuosta, se kellekkään kuulu ketä minä moikkailen kulkeissani. Niinpä sitten moikkailin takaisin aina kun joku “vaki-Arska minut kaupungilla bongasi”.

Kiitos kohteliaisuudesta Sunnuntai 16. 9. 2007

Kuten mainitsin, työskentelin aikanaan myös ulkomailla muutaman vuoden. Eräänä iltana aloitin yövuoroa tarkkailuosastolla joka oli lähes täynnä, ja kerran ihmeeksi suurin osa potilaista oli selvin päin. Paitsi erään nuoren naispotilaan puoliso, joka oli arki-illasta huolimatta melkoisessa tuiterissa. Tämä puoliso ei oikein tuntunut ymmärtävän että armaansa sekä lastensa äiti joutui jäämään yöksi tarkkailuun. Nainen itse oli siihen varsin halukas, taisi olla ainoa paikka missä sai levätä.

Osaston sääntönä oli “omaiset pois ja hiljaisuus klo 22 jälkeen”, ja sekä minä että työparini kävimme tämän herralle ilmoittamassa, useampaan otteeseen. Mitään liikettä ulko-ovea kohti ei kuitenkaan ollut havaittavissa. No, minä sitten loihen lausumaan että “herra on hyvä ja poistuu, tai kutsun vartijat saattelemaan ulos”. Siitäkös mies suuttui, alkoi junkuttaa partoihinsa ja pyöri keskellä lattiaa viinahuurujaan levitellen. Ei auttanut kun pyytää vartijat paikalle, ja pelkkä puhelinsoitto sai miehen vaappumaan ulos. Hoitajien tiskin ohi mennessään karjaisi vielä minulle “you fucking Scottish bitch!!” Ihmetellen katsoi kun hymyillen kiitin kohteliaisuudesta ja toivotin hyvät yöt. Ja niin katsoivat kyllä muutkin potilaat. Sanoin siihen vain että kohteliaisuushan se on jos minua luullaan skotiksi vaikka en edes puhu englantia äidinkielenäni.

Näin jälkeenpäin ajatellen tämä mies varmaan ajatteli että tuon on pakko olla skotti (ehkäpä Glasgown skotti) kun sen puheesta ei saa mitään selvää.

Omaiset Sunnuntai 16. 9. 2007

Työskentelin iltavuorossa hoitajaparini kanssa päivystyspolilla, huoneessa jossa hoidettiin vakavimmin sairaat potilaat. Huone oli täynnä ja sinne yleensä otettiin vielä kaksi ylipaikkaa jos tuli tarpeeksi huonokuntoisia potilaita joita ei muissa huoneissa voinut hoitaa. Tai jos ei ollut tilaa muualla.

Huone oli siis täynnä, ja reunapaikalla istuvan, suhteellisen stabiilissa kunnossa jo olevan rouvan omaiset (muistaakseni 4 kpl) tulivat tätä katsomaan. Polilla oli tilan puutteen vuoksi sääntönä että omaiset eivät saaneet istua huoneessa potilaan vieressä, vaan potilasta käytiin katsomassa ja odotettiin sitten käytävässä muu aika. No, tämän rouvan poikapa sitten päätti että häntä eivät moiset säännöt koske, ja alkaa raahata tuoleja heille kaikille neljälle rouvan sängyn viereen. Näin tehdessään hän täysin blokkasi kulun mm. lääkekaapille.

Menin tietysi ystävällisesti pyytämään että siirtäisivät tuolit käytävälle ja kävisivät vuortellen rouvaa aina välillä katsomassa. Tästäkös poika suuttui verisesti ja huusi ja haukkui minut maan rakoon. Hänhän kyllä istuu äitinsä vieressä ihan varmasti, sanoi kuka tahansa mitä tahansa!!! Kele!!! Koska muutenkin oli ollut suoraan sanottuna paska vuoro, en voinut mitään sille että kyyneleethän siinä tulivat silmiin ja jouduin poistumaan paikalta.

Kun olin saanut itseni taas esiintymiskelpoiseksi, menin huoneeseen jatkamaan töitäni. Joku rouvan sukulaisista alkaa sitten selittää että stressistä ja huolesta se kiukunpuuska vain johtui. Anteeksikin pyysivät. Vaan arvatkaas keneltä? Työpariltani!!! Joka ei ollut edes ollut paikalla kun tämä purkaus tapahtui. Että pisti kyrsien. Luulevatko omaiset tosiaan että sairaalassa voi käyttäytyä miten vain ja perustella sitä sillä että on huolissaan omaisista? Onko hoitajien huorittelu ja haukkuminen oikeutettua ja asiallista? Tai jopa käsiksi käyminen?

Monesti on valitettavasti niin, että omaiset ovat se suurempi ongelma. Potilaiden kanssa tulee mainiosti toimeen, omaisten kanssa ei. Tottakai jokaiselle juuri se oma äiti tai isä on maailman tärkein, mutta pitäisi ottaa huomioon että häntä hoitavalla hoitajalla saattaa olla äidin lisäksi 10 muutakin päivystyspotilasta hoidettavana, eikä aina edes työparia auttamassa. Siinä ei oikeasti ehdi tehdä kuin välttämättömimmät, vaikka kuinka tekisi mieli tehdä myös niitä pieniä ekstrajuttuja potilaan hyväksi ja vaikka istahtaa hetkeksi sängyn vierelle juttelemaan. Vaan kun ei ole aikaa.