Olin hyvin nuorena tyttönä hoitoharjoittelijana (jollain työllistämistuella tai vastaavalla) keskikokoisen kotikuntani päivystyspoliklinikalla. Sain hoidella sellaisiakin tehtäviä mitkä nyt ajatellen tuntuivat hurjilta antaa kouluttamattoman kakaran tehtäväksi. Mittailin verenpaineita, otin sydänfilmejä ja kuljetin potilaita osastoille.
Ihan ensimmäisinä päivinä joku länttäsi minulle potilaskansion käteen ja sanoi “Viepäs tämä nyt saman tien osastolle 11″. No minähän reippaana tyttönä otin kansion ja kipitin mekon helmat hulmuten osastolle, länttäsin kansion kanslian pöydälle ja sanoin että käskettiin tuomaan tämä tänne. Kun palailin vähän rauhallisempaa vauhtia takaisin päivystykseen päin, vastaan tuli eräs polin mieshoitajista potilassänkyä lykkien. Ja sanoi: “Unohdit sitten ottaa potilaan mukaan, hänetkin oli tarkoitus viedä”.Olinpas pikkuisen verran nolona monta päivää sen jälkeen, ja kyllä minua asiasta muistutettiinkin virne suunpielessä useamman kerran.
Minä sisäänkirjasin väärän potilaan! Matti Makkonen ja Martti Mahkonen (ei oikeita nimiä siis…) sekosivat mielessäni. Olipa kiva kun omaiset soittelivat huolissaan, toinen nimittäin oli vain paikattavana ja toinen vietiin teholle…. ehhh… Ehdin jo vastata omaisten soittoihinkin kerran. Ja sitten äkkiä korjaamaan kun asia selvisi. Onneksi oikea herra oli kuitenkin oikeassa hoidossa.
Uuups! Ne on ikäviä tällaiset, mutta sattuuhan noita. Ja niinkauan kun potilaille ei mitään satu mokien takia ei ne mun mielestä ole katastrofaalisia. Siis enää näin pitkän työkokemuksen omaavana. Tokihan se noin nuorena oli ihan maailman kamalin asia kun mokasin noin.
Olin kieltenopiskelijana viikonlopputöissä poliklinikan vastaanottotoimistossa. Tehtäväni oli ottaa henkilötiedot ylös tulijoilta ja etsiä arkistosta paperit. Joskus useamman ambulanssin äänen kuullessani juoksin arkistoon piiloon, ettei tarvitse mennä kolarin uhrien taskuista henkilöpapereita tonkimaan. Kamalaa hommaa kouluttamattomalle! Hoitajat sitten tulivat pyytämään papereita, kun palasin.
On se aika ikävää koulutetullekin, mutta eritteisiin jotenkin turtuu / tottuu, ja vähän ajan päästä kaivaa ihan sujuvasti lompakkoa pissan kyllästämien farkkujen taskusta tai verisen pois leikatun takin povarista.
Tosin työ ei ole mitenkään totuttanut “siviilissä” vastaantuveliin ällötyksiin. En nimittäin meinaa millään iljetä siivota esim. koirieni oksennusta / ripulia, ja vauvojen (ei oman, ei ole lapsia) kakkapepun pesu on aika kauhea ajatus.
Totta, päivystyskeikalla hyppää satunnaisen verilammikon yli noteeraamatta. Jos kaveri teloo itsensä meillä kotona, nousee hurja haloo ja etsitään suurta painesidettä pieneen naarmuun *virn*. Ai niin, kyllä minä oksut ja kissinkakat vielä siivoan kotona. Mutta jos kotona joku muu kakkii housuihinsa, se itse sitten myös korjaa! (Huom! Meillä ei ole alle 18-vuotiaita!) ,D
Heh, en kyllä minäkään kotona suostu siivoamaan kun koirien kakit, ja sen mahdollisesti vielä tulevan vauvan.
Tiedän erään nyt jo iäkkään äidin, jonka alkoholisoitunut aikamiespoika asustaa edelleen tämän luona. Joka kerta kun poika palaa ryyppyreissultaan kotiin ja sammuu eteisen matolle, äiti kiltisti siivoaa tältä sonnat housuista ja oksennukset matolta ja peittelee vielä omaan sänkyyn. Julma olen kai, mutta en tekis moista.
Hahhah, aika hauskaa
No, onneksi maailma ei kaatunut siihen, eikä loppunut!