Olin nuorena piskelijana pienehkön kaupungin keskussairaalan päivystyspoliklinikalla joskus 80-luvulla. Silloin meno oli vielä jonkin verran hierarkisempaa kuin nykyään. Mitä korkea-arvoisempi lääkäri paikalla oli sitä näkymättömämpiä olivat hoitajaopiskelijat. Varsinkin lääkintävahtimestari-sairaankuljettajaopiskelijat.
Eräänä päivänä olin kaikessa rauhassa kävelemässä kansliasta hoitohuoneeseen päin, juuri aikeissa astua ulos kanslian ovesta. Päivystyksen ylilääkäri, joka oli tutkimassa takapäivystäjän ominaisuudessa (joo, ihan totta, se teki oikein töitä) taululla olevia röntgenkuvia, päätti juuri samalla hetkellä astua pari askelta taaksepäin, ja törmäyshän siinä tuli. Tämä noin 190cm ja reippaasti yli satakiloinen setä astui täysillä jalalleni niin että rusahti, ja kenkä hajosi. Ja mitä teki herra tohtori? Pyysi anteeksi niin kuin tavallinen kuolevainen? Niinkuin itse tein, vaikkei syy ollut minun. Ehei! Ei edes vilkaissut että mikäs se siinä jalan alla oli. Jatkoi vain matkaa nokka ylväästi koholla. Jalkapöytä oli mustana viikon verran ja jouduin ostamaan uudet työkengät kun vanhaa ei saatu korjattua. Prkl!!!
Onneksi lääkärit nykyään ovat yleisesti ottaen ihan mukavia, eivätkä ollenkaan niin koppavia.
Olin vastikään ensimmäistä kertaa sairaalassa, ja eräänä päivänä lääkärit tulivat ylilääkärin(?) johdolla kierrolle. Onko näillä spektaakkeleilla todella jokin tarkoitus?
Neljän hengen huoneessa tungeksi yhteensä 20 lääkäriä ja/tai kandia tai ketä lie enemmän tai vähemmän kyllästyneen näköisenä. Kohdallani ylilääkäri(?) ojensi kätensä takaviistoon, josta pelästyneen näköinen hoitaja läjäytti hänen käteensä paperini. Lääkäri vilkaisi papereitani ja sanoi ääneen sairaalassoloni syyn. Korjasin lääkäriä, että kyseinen tilanne oli muutama viikko sitten, nyt olin ollut tähän aiempaan sairauteen liittyvässä eri toimenpiteessä. Lääkäri hädin tuskin vilkaisi minua, ja toisti jollekulle vieressään olevalle sen edellisen käyntikertani syyn. Tämän jälkeen siirryttiin viereisen sängyn kohdalle, josta potilas oli kaikkien kauhistukseksi uskaltanut nousta vessaan. Häntä sitten hoitajat kiireesti etsimään.
Koko toimitus tuntui täysin absurdilta ja ajanhukalta. Miksi näitä kiertoja oikein järjestetään? (Suonette anteeksi, etten tiedä sairaaloista ja niiden toiminnasta mitään, siksi kysyn.)
Minä en suostu pitämään lääkäreitä jumalasta seuraavina, joten tämä patsastelu ja potilaan täydellinen ignooraaminen oli hieman ärsyttävää ja vielä enemmän huvittavaa.
Hihhihh… ns. Suuri Kiero ;D Ennen hoitajat kävivät varoittelemassa koko aamupäivän ajan, että ei saa lähteä mihinkään, ei saa liikkua, pitää olla hiljaa. Ai että miksi? No, että potilasaines (!) makaa puhtaana, sileissä ja siisteissä, oikein taitelluissa lakanoissa kun Herra Ylilääkäri tai Herra Osastonlääkäri suvaitsee joukkoineen saapua. Minut meinattiin lynkata, kun kerran lueskelin huvikseni omaa potilaskansiotani odotellessani (juu, silloin olin siis itse sisällä potilaana, antaa muuten pikkuisen näkökulmaa!). Eikä ainakaan joka sairaalassa tilanne ole miksikään muuttunut. Kyllä suuri osa lääkäreistä on mukavia, mutta poikkeuksia vieläkin löytyy ja sieltä nuoremmastakin päästä – todistaa Welhotar.
Tuohon tuntemattoman kysymykseen kiertojen tarpeellisuudesta en osaa sanoa, niitä ei päivystyspoliklinikalla onneksi tehty, enkä ole osastoilla juurikaan ollut. Ja kun olen opiskeluaikana ollut, olen yrittänyt aktiivisesti unohtaa moiset kauhukokemukset.
Potilaana olen ollut useamman kerran, suurimman osan lapsena / nuorena. Ja täytyy sanoa että on se hemmetin pelottavaa kun siihen petin päähän tärähtää kauhea lauma äijiä jotka katsoo sieltä ylhäältä ja mutisee käsittämättömiä loitsuja.
Ei niiltä uskaltanut mitään kysyä, varovasti piti hoitajaa sitten ottaa illalla hihasta ja kysyä mitä se lääkäri oikein sanoi.
Nuoret lääkärit tuppaavat olemaan uransa alkuvaiheessa vähän koppavan puoleisia, mutta monesta se katoaa kyllä ajan myötä. Työpisteistä ainakin ppkl on sellainen jossa laitetaan lääkäreitä ruotuun ihan mallikkaasti.
Sekä Suomessa että ulkomailla.
Totta, muutama kunnollinen pitkä päivystys ppkl:lla saa nuorenkin lääkärin ensiksikin arvostamaan muita työntekijöitä ja – uskokaa tai älkää – pyytämään apua, neuvoja jne. kokeneemmilta alimmalla ameebatasolla liikkuvilta apuhenkilöiltä ,D
Olen minäkin jonkun vuoden ollut apuhoitajana mielisairaalassa ja ainakin vielä silloin kuuluivat lääkärit eri rotuunkin kuin me tavalliset kuolevaiset. Nykyään en kyllä osaa pelätä ketään ihmistä mutta kunnioitan tietenkin kaiken alan ammattitaitoa.