Säikähdys ja iso ikävä Torstai 24. 4. 2008

Olin nuori hoitajaja ja ensimmäistä päivää takaisin työssäni päivystyspoliklinikalla isoäitini kuoleman ja hautajaisten jälkeen. Mummuni oli minulle hyvin rakas ja läheinen, ja vaikka hän olikin ollut kovin sairas ja oli jo iäkäs, suru ja ikävä oli suuri.

Sain alkupuolella vuoroa hoidettavakseni vanhan rouvan, jota menin vastaanottamaan sairaankuljettajilta. Järkytys oli suuri, kun paareilla makasi mummuni kaksoisolento, jolla oli myös jokaista nimeä myöten sama nimi kuin mummullanikin. En voinut mitään sille että kyyneleet tulivat silmiini, piti pyytää anteeksi ja poistua takavasemmalle rauhoittumaan. Potilas sattui vielä olemaan tarkkasilmäinen rouva, joka kysyi minulta myöhemmin miksi olin itkenyt. Kerroin hänelle mummustani, ja vietimme sitten ihan rattoisan loppuvuoron (mikäli nyt päivystyspolilla makoilua voi rouvan kohdalla sanoa rattoisaksi).

Et varmaan oo suomalainen Torstai 04. 10. 2007

Jouduin kerran todistelemaan potilaalle oikein urakalla että olen ihan varmasti suomalainen. Omasta mielestäni olen ihan perisuomalaisen näköinen persjalkainen nainen, tosin varustettuna mustalla tukalla. Ulkomailla vain tuntuu ihmisillä olevan sellainen käsitys että kaikki pohjoismaalaiset ovat blondeja.

Potilaana oli nuori mies, joka alkoi kehua ulkonäköäni ja kuultuaan että minulla on hassu aksentti kysyi mistä päin alun perin olen kotoisin. Ehdotti itse Ranskaa tai Espanjaa. Kun sanoin että olen suomalainen, miehen silmät levisivät ja hän sanoi hyvin epäuskoisesti että ” ei, ethän sä voi olla, eikös suomi ole pohjoismaita”. Kun myönsin näin olevan, hän sanoi että kaikki pohjoismaalaisethan ovat vaaleita. Vakuutin hänelle että kyllä me olemme ihan useamman eri värisiä kuontaloiltamme. Ei edelleenkään mennyt jakeluun, vänkäsi vain että taidan puhua palturia.

Tässä välissä oli potilaan äitikin tullut paikalle ja poika kertoi hänellekin suurena ihmeenä mustatukkaisesta suomalaisesta. Suorastaan tunsin katseiden porautuvan mustan tukan verhoamaan nuppiini. Kovasti he pohtivat aihetta sermissään kun minä paiskin töitä hoitajien pöydän luona. Kuulin kun he tulivat siihen lopputulokseen että kyllä suomalaiset varmaan voivatkin olla tummia, nehän onkin ruotsalaiset jotka on kaikki blondeja. Oli vähän hymyssä pitelemistä.

Huomasin muuten että ihmisillä ei ole kovin hyvin maantieto hallussa. Suomen sijainti vaihteli hyvinkin paljon riippuen keneltä kysyi. Paras kommentti siihen kun kerroin olevani Suomesta, oli: ” Ai Suomesta, sehän on siellä Etelä-Amerikassa?” Juu, siellähän se Suomi nököttää…

Apua, EKG-kärry hyökkää! Torstai 04. 10. 2007

Tuosta edellisen postauksen mustasta jalkapöydästä tuli mieleen pari vuotta sitten sattunut oma mokani. Kuten jotkut teistä tietävätkin, päivystyspoliklinikoilla on kärryt jolla kuljetellaan EKG- eli sydänfilmikonetta tarvittaviin paikkoihin. Jos ette tiedä, niin ovat tällaiset:

Minulla oli ja on edelleen tapana liikkua paikasta toiseen hyvin vauhdikkaasti, siis jos olen tekemässä jotain. Olin menossa ottamaan vastaan rintakipupotilasta, ja kiskaisin vauhdilla EKG-kärryn mukaani nurkasta jossa ne olivat latautumassa. Kuului kauhea rämähdys ja sen jälkeen tukahdutettu suomenkielinen kirous. Koko poli – hoitajat ja tolkuissaan olevat potilaat- kääntyivät katsomaan mikä ihme se oli. Olin onnistunut ajamaan tuon suhteellisen painavan kärryn suoraan oikean jalkani pikkuvarpaan päälle. No, ei auttanut kun linkuttaa samaa vauhtia potilaan luokse ja hoitaa hommat loppuun melkoisesta kivusta huolimatta.

Kun olin saanut potilaan vastaanotettua ja lääkkeet aloitettua ynnä tilan stabiloitua, istahdin tyhjään sermiin katsomaan varvasrukkaani. Kynsi oli irti, varvas sinipunainen ja kooltaan kuin kirsikkatomaatti. Eräs lääkäreistä kurkisti ohi mennessään ja totesi että varvas on murtunut. Tämä varmistettiin vielä röntgenkuvalla, jota en itse olisi halunnut (oli aika itsesään selvää kun varvas rutisi liikutettaessa), mutta kollegat vaativat. Arvatkaa riittikö siitä riemua koko loppuyöksi työkavereille. Eivät voineet uskoa että moisella onnettomuudella saa varpaan murtumaan.

Varvas vaivasi reippaanlaisesti vuoden verran, ja edelleen se on huomattavasti paksumpi kuin toinen varvas, vaikka tapahtumasta on nyt noin 3 vuotta. Sain siis ainakin yhden pysyvän muiston vuosistani ulkomailla.

Opiskelija – näkymätön? Torstai 04. 10. 2007

Olin nuorena piskelijana pienehkön kaupungin keskussairaalan päivystyspoliklinikalla joskus 80-luvulla. Silloin meno oli vielä jonkin verran hierarkisempaa kuin nykyään. Mitä korkea-arvoisempi lääkäri paikalla oli sitä näkymättömämpiä olivat hoitajaopiskelijat. Varsinkin lääkintävahtimestari-sairaankuljettajaopiskelijat.

Eräänä päivänä olin kaikessa rauhassa kävelemässä kansliasta hoitohuoneeseen päin, juuri aikeissa astua ulos kanslian ovesta. Päivystyksen ylilääkäri, joka oli tutkimassa takapäivystäjän ominaisuudessa (joo, ihan totta, se teki oikein töitä) taululla olevia röntgenkuvia, päätti juuri samalla hetkellä astua pari askelta taaksepäin, ja törmäyshän siinä tuli. Tämä noin 190cm ja reippaasti yli satakiloinen setä astui täysillä jalalleni niin että rusahti, ja kenkä hajosi. Ja mitä teki herra tohtori? Pyysi anteeksi niin kuin tavallinen kuolevainen? Niinkuin itse tein, vaikkei syy ollut minun. Ehei! Ei edes vilkaissut että mikäs se siinä jalan alla oli. Jatkoi vain matkaa nokka ylväästi koholla. Jalkapöytä oli mustana viikon verran ja jouduin ostamaan uudet työkengät kun vanhaa ei saatu korjattua. Prkl!!!

Onneksi lääkärit nykyään ovat yleisesti ottaen ihan mukavia, eivätkä ollenkaan niin koppavia.

Aikamiespoikia Sunnuntai 30. 9. 2007

Kävin ensimmäistä kertaa yksin lääkärin vastaanotolla 13 tai 14 vuotiaana, ja sen jälkeen hoidin itsenäisesti kaikki terveyteeni liittyvät asiat, vaati se sitten puhelinkontaktia tai vastaanotolla käyntiä. Siksipä en oikein ymmärrä näitä aikuisia “lapsia” jotka laittavat vanhempansa asialle. Hyvin usein puhelimessa on äiti tai isä joka huolissaan soittaa lääkäriaikaa tyttärelle / pojalle, tai kysyy tämän puolesta jotain tervedentilaan liittyvää asiaa. Lapsen ikää kysyttäessä käy selville että hän on ihan aikuinen, joskus jopa oman perheen jo perustanut. Iältään nämä mammanpojat ja -tytöt ovat olleet 18-n.60v.

Eräänkin kerran äiti soitti pojastaan, jolle oli noussut saman päivän aikana korkea kuume ja lapsi oli kuulemma niin huonovointinen että. Ohjeeksi sitten annoin normaalit kuumeenhoito-ohjeet ja seurannan, ja äiti halusi tietää Buranan annostuksen. Kysyin tietysti paljonko lapsi painaa, että osaan laskea annostuksen. Meinasin pudota ahterilleni kun äiti sanoi “taitaa se A olla vähän turhan pyöreä, painaa noin 120 kg”. Sitten tajusin kysyä lapsen ikää, ja sehän oli jotain 35v tienoilla. Tuon jälkeen olen oppinut kyllä aina ensimmäisenä kysymään iän kun joku soittaa lapsestaan.

Vastaus Polgaran haasteeseen Tiistai 25. 9. 2007

Eli siis haaste kuului:

Ota kuva lähimmästä ikkunasta avautuvasta maisemasta,
tai jos olet ulkona, kuvaa bloggausympäristösi. Liitä kuva
blogiisi ja kerro, missä yleensä bloggaat (kotona, töissä,
kirjastossa, kahvilassa, you get my point) ja onko kuvassa
kyseessä normaali bloggausympäristösi. Haasta mukaan
haluamasi määrä muita bloggaajia ilmoittamalla haasteesta
heidän kommenttilaatikkoihinsa.

Ja tässäpä tulee. Kotona yleensä bloggailen, mutta kun en halua kovin tunnistettava olla, joudun laittamaan epämääräisehkön kuvan. Valitan.

Ikkunastani näen mm. tällaisen oranssin madon huristelemassa edes takaisin.

Miss, rose for you Sunnuntai 23. 9. 2007

Nuorena tyttönä, ensimmäistä työharjoittelua tehdessäni vuodeosastolla hoidin venäläistä iäkkään puoleista merimiestä jonka kielitaito ei kaksinen ollut, siis englannin osalta. Ei tosin itsellänikään, silloin vielä. Kukaan osastolla ei puhunut venäjää, joten jokapäiväinen kanssakäyminen sujui muutamalla englannin sanalla, piirtämällä ja käsillä puhuen. Mies jaksoi olla sairaudestaan huolimatta hyvin positiivinen ja ystävällinen.

Oli miehen kotiinlähtöpäivä. Olin juoksuttamassa jotain paperia röntgeniin kun kuulin huudettavan “Miss, hei miss!!” En ensin tajunnut että minua tarkoitettiin, mutta katsoin kumminkin taakseni kun huutelu jatkui sitkeästi. Tämä merimieshän siellä, ruusu kädessä. Otti minua kädestä, katsoi kauniisti, ojensi ruusun, suuteli kädelle ja sanoi “thank you”. Minä tietysti punastumaan ja sopertelemaan jotain hyvistä jatkoista. Tämä kultainen mies oli ostanut jokaiselle häntä hoitaneelle hoitajalle ja opiskelijalle ruusut kiitokseksi hyväksi kokemastaan hoidosta.

Tuon jälkeen on aina silloin tällöin tullut kiitosta, joskus jopa kukkia ja kakkua, mutta tuo kerta jäi erityisesti mieleen, kai siksi että se oli ensimmäinen kiitos alkavalla hoitajan urallani. Kiitoksia tulee muutenkin kovin harvoin, joten ne harvat ovat kullan arvoisia ja tuottavat hyvää mieltä pitkäksi aikaa.

Viepäs tämä… Torstai 20. 9. 2007

Olin hyvin nuorena tyttönä hoitoharjoittelijana (jollain työllistämistuella tai vastaavalla) keskikokoisen kotikuntani päivystyspoliklinikalla. Sain hoidella sellaisiakin tehtäviä mitkä nyt ajatellen tuntuivat hurjilta antaa kouluttamattoman kakaran tehtäväksi. Mittailin verenpaineita, otin sydänfilmejä ja kuljetin potilaita osastoille.

Ihan ensimmäisinä  päivinä joku länttäsi minulle potilaskansion käteen ja sanoi “Viepäs tämä nyt saman tien osastolle 11″. No minähän reippaana tyttönä otin kansion ja kipitin mekon helmat hulmuten osastolle, länttäsin kansion kanslian pöydälle ja sanoin että käskettiin tuomaan tämä tänne. Kun palailin vähän rauhallisempaa vauhtia takaisin päivystykseen päin, vastaan tuli eräs polin mieshoitajista potilassänkyä lykkien. Ja sanoi: “Unohdit sitten ottaa potilaan mukaan, hänetkin oli tarkoitus viedä”.Olinpas pikkuisen verran nolona monta päivää sen jälkeen, ja kyllä minua asiasta muistutettiinkin virne suunpielessä useamman kerran.

Lanttulaatikkoa Keskiviikko 19. 9. 2007

Keskellä joulun aluksen yöpäivystystä soi puhelin. Soittaja sanoo että ei taida ihan teille kuulua mutta kun ei tiedä keneltä kysyisi. Ja sitten kysyi… lanttulaatikon ohjetta!?!? En tiennytkään että sairaanhoitajan kuuluu tietää myös jouluruokien reseptit.

Tunnettu henkilö Sunnuntai 16. 9. 2007

Eräällä toisella päivystyspoliklinikalla työskennellessäni hoidin usein alkoholisteja, jotka olivat vakioasiakkaita varsinkin talvisin. Tulivat nukkumaan puhtaassa ja lämpimässä muutaman yön ja syömään pari ateriaa, sitten taas siltojen alle. Väkisinhän siinä tultiin tutuiksi puolin ja toisin, vaikken heille juuri avautunutkaan, he kyllä minulle.

Jonkin aikaa kyseisessä työpaikassa oltuani alkoi homman lieveilmiö tulla ilmi. Kävelin muualta Suomesta kylään tulleiden ystävieni kanssa torilla, jossa myös paikalliset “alan miehet” tapasivat kokoontua mm. keräämään roskista ruokia. Oli kaunis kesäpäivä, lokit kirkuivat ja meillä oli varsin auvoisa olo. Yht’äkkiä kuulen Lasolin karhentaman äänen huutavan roskisten takaa: “Terve Reetta (nimi muutettu), mitäs xxxx sairaalaan kuuluu!!”, ja näkyviin vaappui eräs kanta-asiakkaistamme lemuten suoraan sanottuna hirveälle. Oli siinä ystävilläni ilmeet.

Tämä episodi toistui useammankin kerran sinä aikana kun kyseisellä polilla työskentelin. Aluksi se oli nuoresta hoitajasta tavattoman kiusallista, mutta sitten ajattelin että mitäs tuosta, se kellekkään kuulu ketä minä moikkailen kulkeissani. Niinpä sitten moikkailin takaisin aina kun joku “vaki-Arska minut kaupungilla bongasi”.