Huomionkipeä… eikun kuollut Tiistai 18. 12. 2007

Työskennellessäni sairaankuljetuksessa, saimme päivän ensimmäiseksi keikaksi D7-4:n, eli siis kiireettömän yleistilan laskun. Kaikessa rauhassa köröttelimme kohteeseen ja lompsimme pakki kainalossa kyseessä olevaan asuntoon. Ovikellon soittoon vastasi iäkäs mies, jonka takana lattialla “polvirukous” asennossa oli toinen henkilö. Kysyttäessä, mikä oli hätänä, mies sanoi rouvan taas pelleilevän kun oli vähän kinaa ollut; “tuossa se on jo hyvän aikaa ollut eikä viitsi edes vastata kun sille puhun”. No, me kiiruusti rouvaa puhuttelemaan….. aika turhaan tosin, rouva oli nimittäin eloton ja ihan mustikkana. Vai että pelleili….

Aloimme rouvaa sitten elvyttää, lääkäriambulanssikin paikalle tuli ja rouvan sydän saatiin käyntiin. Olisi tosin ehkä ollut parempi jos näin ei olisi tapahtunut, sillä melko varmasti aivot olivat jo sen verran vaurioituneet ettei rouvasta enää entisen laista tulisi. Mies oli koko touhun ajan hyvin hämmentyneen oloinen, ihan kuin olisi ihmetellyt miten me nyt noin menimme lankaan kun toinen vaan taas pelleilee. Surullista.

Turva hädän hetkellä Torstai 04. 10. 2007

Olin töissä sairaankuljetuksessa, ikää tuolloin reilut 20v. Lapsista ei ollut mitään kokemusta, vähän jopa pelkäsin moisia otuksia, enkä ainakaan ikinä olisi itselleni sellaisia halunnut.

Saimme tehtävän moottoritielle, kahden henkilöauton kolari. Paikalla oli kaksi yksikköä, me pelkkä perustason yksikkö joten saimme ei niin vakavat hoitaaksemme. Nämä olivat kaksi pientä lasta jotka olivat äitinsä kanssa olleet matkalla jonnekin. En enää muista minkä ikäisiä, nuorin oli kyllä hyvin nuori.

Olin tietenkin kauhuissani sillä olin täysin käsi lasten kanssa, sekä terveiden että varsinkin sairaiden. Lapsilla ei ollut mitään fyysisiä vammoja, mutta veimme heidät kuitenkin tarkastettaviksi oman alueensa sairaalaan. Äiti lähti samaan aikaan traumasairaalaan, oli pahasti loukkaantunut.

Oli todella vaikea saada lapset ambulanssiin ilman äitiään, mutta lopulta onnistuimme. Isompi lapsista oli tosin yllättävän rauhallinen, shokissa varmaan, vähän vain itkeä tihrusti hoitajan tuolissa istuessaan. Hän ei halunnut mitään kosketuskontaktia. Pienemmän otin syliini, hän itki kauhuissaan siinä ja yritti kammeta pois. Yritin parhaani mukaan rauhoitella pientä, ja yllättäen siinä lopulta onnistuinkin.

Perillä päivystyspoliklinikalla meidät ohjattiin hoitohuoneeseen, jonne hetken kuluttua tuli myös lasten mummo. Ihmetykseni oli suuri, kun tämä pienempi lapsista ei olisi halunnut enää mennä minnekään sylistäni, ei edes oman tutun mummonsa syliin. Taas sain puhua ja maanitella pitkään että pieni mies suostui irrottautumaan kaulastani ja siirtymään mummonsa ja veljensä kanssa istumaan.

Tämä tapahtuma on jostain syystä jäänyt mieleeni, ehkä juuri tuon pienen, avuttoman ja turvaa hakevan miehenalun takia. Toivon että kaikki päättyi hyvin ja pojat saivat äitinsä kunnossa takaisin kotiin.

Näpsäkän näköinen – helpompaa töissä? Tiistai 18. 9. 2007

Edelleen sairaankuljettajalle sattunutta. Kunnassa, jossa työskentelin, oli sekä yksityinen että pelastuslaitoksen (silloin vielä palolaitos) sairaankuljetus. Työskentelin yksityisellä.

Ollessani tuore sairaankuljettaja ja vielä sekä nuori että nätti, sattui usein niin että sairaalan pihalla potilasta autosta ulos ottaessamme tuli joku palomies-sakuista kysymään, tarvitsenko apua. Hän voi kyllä kantaa paarit sisälle puolestani (joo, silloin oli vielä kannettavat paarit joka autossa). Vain kerran avun kelpuutin, sillon potilas painoi noin 150 kg ja nostajia tarvittiin useampi kuin 2. Yleensä  hymyilin kauniisti, sanoin kiitos ei ja ronttasin paarit sisään jos ei muuten niin pahalla sisulla kädet paarin aisojen ympärille krampaten.

Kun olin tehnyt sairaankuljetustyötä lähemmäs kymmenen vuotta, en enää ollut niin nuori enkä ihan yhtä nätti ja hoikka (raskas lihaksia kasvattava duuni ja avioliitto ). Silloin ei apua enää tarjottukaan. Eräällä elvytyskeikalla olimme paikalla sekä me, lääkäriyksikkö että palolaitoksen yksikkö. Potilas (iso mies) saatiin elvytettyä, nostettiin paareille, siihen kyytiin deffat, hapet sun muut härpäkkeet, ja eikun kantamaan alas. No, minä ja parini tietysti jouduimme tekemään raskaan työn, olimmehan vain yksityisen sakun perusyksikkö. Siinä sitten kädet krampaten kannoin viidennestä kerroksesta alas tätä painavaa lastia, vielä jalkopäästä eli sain ison osan painoa itselleni. Ja mitä tekivät nämä aiemmin ah niin avuliaat palopojat. Kysyivät edellä kulkiessaan pirullisesti virnistellen: “painaako?”.  No ei, ihan muuten vaan naama punaisena, kädet tulessa ja hiki valuen tässä puhisen rappuja alas!!

Kollegiaalisuutta kerrakseen Tiistai 18. 9. 2007

Tämä tapahtui kun työskentelin tuoreena sairaankuljettajana. Meidät oli hälytetty kohteeseen, jossa odotti kehitysvammainen nainen psyykkisesti todella huonossa kunnossa. Hän oli hetki sitten löytänyt puolisonsa (myös kehitysvammainen) kuolleena asunnosta. Joku oli sitten soittanut paikalle meidät sekä vasta äskettäin toimintansa aloittanee mobiilin psykiatrisen yksikön.

Tilanteen kartoitettuamme lähdimme yhteistuumin viemään naista psykiatriseen päivystykseen, jonne mobiilin psyk. yksikön hoitaja oli soittanut etukäteen. Hän lähti itse mukaan ambulanssiin. Potilas oli edelleen kovin järkyttynyt ja itkuinen, koitti itkunsa seasta jotain sopertaa mutta en kerta kaikkiaan saanut mitään selvää vaikka monta kertaa pyysin toistamaan mitä hän sanoi. Puhe kuulosti siltä että se oli normaalistikin vaikeaselkoista, ja nyt itku oli tehnyt siitä entistä puuroisempaa. Niinpä yritin vain lohduttaa parhaani mukaan, sekä sanallisesti että pitämällä häntä kädestä koska hän niin näytti haluavan. Sanoin jotain siihen suuntaan kuin:” Olen kovin pahoillani mutta en nyt saa yhtään selvää siitä mitä yrität sanoa. Kohta ollaan perillä ja saat apua.”

Koska tämä mobiili psykiatrinen palvelu oli juuri aloittanut ja minulle tuntematon, kysyin myös mukana olevalta hoitajalta tarkemmin millaista palvelua he tarjoavat. Hän antoikin ihan hyvän infon yksikön toiminnasta ja taisi antaa jonkun käyntikortin tai esitteenkin. Minä sanoin että kuulostaa erinomaiselta ja tarpeelliselta palvelulta.

Veimme potilaan ppkl:lle jonne tämä jäi mobiiliyksikön hoitajan kanssa. Sanoimme hoitajalle iloiset heipat ja potilaalle vielä osanotot. Me jatkoimme päiväämme ja palailimme asemalle. Seuraavana aamuna töihin tullessani pomo oli vihaisena vastassa ja sanoi että tästä mobiilista psykiatrisesta yksiköstä oli tullut minun käytöstäni koskeva valitus, ja että minun pitäisi heti soittaa heidän jättämäänsä numeroon. Olin ihan äimän käkenä, en muistanut mitään erityistä tapahtuneen.

No, väänsin sitten annetun numeron, ja esittelin itseni. Mies toisessa päässä sanoi olevansa yksikön “pomo” (en muista titteliään), ja että eilen vuorossa ollut hoitaja oli tehnyt valituksen törkeästä käytöksestäni kehitysvammaisen naisen kuljetuksen aikana. Olin kuulemma sanonut potilaalle, tämän yrittäessä puhua minulle, “emmä jaksa kuunnella, odota sen aikaa että päästään päivystykseen, siellä kuunnellaan”. Ja tälle naishoitajalle olin kuulemma palvelun esittelypuheen jälkeen sanonut “no kaikenlaista sitä yritetäänkin”, ja muutenkin mollannut ko. palvelun. Loppupuhelusta en muista mitään, menin aivan sanattomaksi ja kuuntelin vain kun kyseinen “pomo” paasasi.

Mietin pitkään, mitä olin tehnyt tai sanonut että hoitaja oli noin suivaantunut? Ja jos olin oikeasti jotain tehnyt, miksi nainen ei itse soittanut? Ja oliko minulla ehkä pahemmanlaatuinen dementia tai psyykkinen sairaus, kun en muista olleeni noin törkeä? Miksi pomoni oli heti valittajan puolella ja lähti olettamuksesta että minä olin tehnyt juuri näin kun sanottiin? No, aina ei voi ymmrättää. Toivottavasti ko. hoitaja sai itselleen hyvän mielen haukkuessaan minut noin.