Opiskelija – näkymätön? Torstai 04. 10. 2007

Olin nuorena piskelijana pienehkön kaupungin keskussairaalan päivystyspoliklinikalla joskus 80-luvulla. Silloin meno oli vielä jonkin verran hierarkisempaa kuin nykyään. Mitä korkea-arvoisempi lääkäri paikalla oli sitä näkymättömämpiä olivat hoitajaopiskelijat. Varsinkin lääkintävahtimestari-sairaankuljettajaopiskelijat.

Eräänä päivänä olin kaikessa rauhassa kävelemässä kansliasta hoitohuoneeseen päin, juuri aikeissa astua ulos kanslian ovesta. Päivystyksen ylilääkäri, joka oli tutkimassa takapäivystäjän ominaisuudessa (joo, ihan totta, se teki oikein töitä) taululla olevia röntgenkuvia, päätti juuri samalla hetkellä astua pari askelta taaksepäin, ja törmäyshän siinä tuli. Tämä noin 190cm ja reippaasti yli satakiloinen setä astui täysillä jalalleni niin että rusahti, ja kenkä hajosi. Ja mitä teki herra tohtori? Pyysi anteeksi niin kuin tavallinen kuolevainen? Niinkuin itse tein, vaikkei syy ollut minun. Ehei! Ei edes vilkaissut että mikäs se siinä jalan alla oli. Jatkoi vain matkaa nokka ylväästi koholla. Jalkapöytä oli mustana viikon verran ja jouduin ostamaan uudet työkengät kun vanhaa ei saatu korjattua. Prkl!!!

Onneksi lääkärit nykyään ovat yleisesti ottaen ihan mukavia, eivätkä ollenkaan niin koppavia.

Turva hädän hetkellä Torstai 04. 10. 2007

Olin töissä sairaankuljetuksessa, ikää tuolloin reilut 20v. Lapsista ei ollut mitään kokemusta, vähän jopa pelkäsin moisia otuksia, enkä ainakaan ikinä olisi itselleni sellaisia halunnut.

Saimme tehtävän moottoritielle, kahden henkilöauton kolari. Paikalla oli kaksi yksikköä, me pelkkä perustason yksikkö joten saimme ei niin vakavat hoitaaksemme. Nämä olivat kaksi pientä lasta jotka olivat äitinsä kanssa olleet matkalla jonnekin. En enää muista minkä ikäisiä, nuorin oli kyllä hyvin nuori.

Olin tietenkin kauhuissani sillä olin täysin käsi lasten kanssa, sekä terveiden että varsinkin sairaiden. Lapsilla ei ollut mitään fyysisiä vammoja, mutta veimme heidät kuitenkin tarkastettaviksi oman alueensa sairaalaan. Äiti lähti samaan aikaan traumasairaalaan, oli pahasti loukkaantunut.

Oli todella vaikea saada lapset ambulanssiin ilman äitiään, mutta lopulta onnistuimme. Isompi lapsista oli tosin yllättävän rauhallinen, shokissa varmaan, vähän vain itkeä tihrusti hoitajan tuolissa istuessaan. Hän ei halunnut mitään kosketuskontaktia. Pienemmän otin syliini, hän itki kauhuissaan siinä ja yritti kammeta pois. Yritin parhaani mukaan rauhoitella pientä, ja yllättäen siinä lopulta onnistuinkin.

Perillä päivystyspoliklinikalla meidät ohjattiin hoitohuoneeseen, jonne hetken kuluttua tuli myös lasten mummo. Ihmetykseni oli suuri, kun tämä pienempi lapsista ei olisi halunnut enää mennä minnekään sylistäni, ei edes oman tutun mummonsa syliin. Taas sain puhua ja maanitella pitkään että pieni mies suostui irrottautumaan kaulastani ja siirtymään mummonsa ja veljensä kanssa istumaan.

Tämä tapahtuma on jostain syystä jäänyt mieleeni, ehkä juuri tuon pienen, avuttoman ja turvaa hakevan miehenalun takia. Toivon että kaikki päättyi hyvin ja pojat saivat äitinsä kunnossa takaisin kotiin.

Enhän mää ny lääkettä…. Lauantai 29. 9. 2007

Lapsi soittaa iäkkään vanhempansa puolesta. Tämä on kaatunut sattuttaen käsivartensa. Käsivartta ei voi kuulemma nostaa, muuten toimii hyvin. Kun kysyn onko jo otettu kipulääkettä, kerrotaan että ei kun “ei se särje”. Tämän jälkeen sitten ihmettelen, miksi kättä ei voi liikuttaa jos kerta ei ole kipua. “No ei sitä voi nostaa kun se sattuu niin kamalasti!” Voi hyvää päivää sanoo hoitaja hiljaa mielessään, ei voi olla noin tavi. Neuvoo sitten ottamaan kipulääkettä ja jos sen jälkeen käsi nousee niin nou hätä. Muuten kiitolaukkaa päivystykseen näytille.

———————————————————————————————

Mies soittaa viikonloppiyönä noin klo 3.30. Kertoo että selkä on ollut kiepeänä kaksi viikkoa ja nyt ei jaksa enää ja haluaa päästä lääkäriin. Kysyttäessä onko ottanut kipulääkkeitä riittävästi ja onko vaiva nyt yöllä oleellisesti pahentunut, sanoo että ei yleensä käytä lääkkeitä ja juiliminen on koko ajan ollut samanlaista. Hm. Mitähän se lääkäri sitten sairaalassa pystyy tekemään jos ei määräämään lääkkeitä? Parantaa kädet päälle panemalla tai muulla poppakonstilla. Ja miksi 2 viikon kipuilun jälkeen pitää lääkäriin päästä just keskellä yötä, jolloin se on kaikkein hankalinta? Eikövoisi odottaa maanantaihin, tai edes seuraavaan aamuun?

———————————————————————————————

Äiti soittaa hädissään keskellä yötä ja kysyy voiko tulla lapsen kanssa päivystykseen. Lapselle on noussut kauhea kuume. No, se kauhea kuume on yleensä:

a) noin 38 astetta kuumesta peräsuolesta mitattuna muutaman päivän, lapsi ihan pirteä (peräsuolesta mitattuna kuume yleensäkin 0.5 astetta korkeampi kuin esim kainalosta).

b) puoli tuntia sitten noussut 40 asteen kuume, lapsi vähän väsynyt mutta muuten ok. Kun kysytään onko lapsi saanut kuumetta alentavaa ja onko riisuttu, vastaus on ei.

Sitten kun neuvotaan asianmukainen hoito ja lääkitys ja annetaan seurantaohjeet, vanhempi vetää herneen nenään ja laittaa luurin kiinni huudettuaan ensin että ” te olette sitten vastuussa jos lapselle jotain sattuu”. Joo, ei olla. Ohjeet on annettu ja vanhemmat ovat aina vastuussa omista lapsistaan.

Miss, rose for you Sunnuntai 23. 9. 2007

Nuorena tyttönä, ensimmäistä työharjoittelua tehdessäni vuodeosastolla hoidin venäläistä iäkkään puoleista merimiestä jonka kielitaito ei kaksinen ollut, siis englannin osalta. Ei tosin itsellänikään, silloin vielä. Kukaan osastolla ei puhunut venäjää, joten jokapäiväinen kanssakäyminen sujui muutamalla englannin sanalla, piirtämällä ja käsillä puhuen. Mies jaksoi olla sairaudestaan huolimatta hyvin positiivinen ja ystävällinen.

Oli miehen kotiinlähtöpäivä. Olin juoksuttamassa jotain paperia röntgeniin kun kuulin huudettavan “Miss, hei miss!!” En ensin tajunnut että minua tarkoitettiin, mutta katsoin kumminkin taakseni kun huutelu jatkui sitkeästi. Tämä merimieshän siellä, ruusu kädessä. Otti minua kädestä, katsoi kauniisti, ojensi ruusun, suuteli kädelle ja sanoi “thank you”. Minä tietysti punastumaan ja sopertelemaan jotain hyvistä jatkoista. Tämä kultainen mies oli ostanut jokaiselle häntä hoitaneelle hoitajalle ja opiskelijalle ruusut kiitokseksi hyväksi kokemastaan hoidosta.

Tuon jälkeen on aina silloin tällöin tullut kiitosta, joskus jopa kukkia ja kakkua, mutta tuo kerta jäi erityisesti mieleen, kai siksi että se oli ensimmäinen kiitos alkavalla hoitajan urallani. Kiitoksia tulee muutenkin kovin harvoin, joten ne harvat ovat kullan arvoisia ja tuottavat hyvää mieltä pitkäksi aikaa.

Lanttulaatikkoa Keskiviikko 19. 9. 2007

Keskellä joulun aluksen yöpäivystystä soi puhelin. Soittaja sanoo että ei taida ihan teille kuulua mutta kun ei tiedä keneltä kysyisi. Ja sitten kysyi… lanttulaatikon ohjetta!?!? En tiennytkään että sairaanhoitajan kuuluu tietää myös jouluruokien reseptit.

Näpsäkän näköinen – helpompaa töissä? Tiistai 18. 9. 2007

Edelleen sairaankuljettajalle sattunutta. Kunnassa, jossa työskentelin, oli sekä yksityinen että pelastuslaitoksen (silloin vielä palolaitos) sairaankuljetus. Työskentelin yksityisellä.

Ollessani tuore sairaankuljettaja ja vielä sekä nuori että nätti, sattui usein niin että sairaalan pihalla potilasta autosta ulos ottaessamme tuli joku palomies-sakuista kysymään, tarvitsenko apua. Hän voi kyllä kantaa paarit sisälle puolestani (joo, silloin oli vielä kannettavat paarit joka autossa). Vain kerran avun kelpuutin, sillon potilas painoi noin 150 kg ja nostajia tarvittiin useampi kuin 2. Yleensä  hymyilin kauniisti, sanoin kiitos ei ja ronttasin paarit sisään jos ei muuten niin pahalla sisulla kädet paarin aisojen ympärille krampaten.

Kun olin tehnyt sairaankuljetustyötä lähemmäs kymmenen vuotta, en enää ollut niin nuori enkä ihan yhtä nätti ja hoikka (raskas lihaksia kasvattava duuni ja avioliitto ). Silloin ei apua enää tarjottukaan. Eräällä elvytyskeikalla olimme paikalla sekä me, lääkäriyksikkö että palolaitoksen yksikkö. Potilas (iso mies) saatiin elvytettyä, nostettiin paareille, siihen kyytiin deffat, hapet sun muut härpäkkeet, ja eikun kantamaan alas. No, minä ja parini tietysti jouduimme tekemään raskaan työn, olimmehan vain yksityisen sakun perusyksikkö. Siinä sitten kädet krampaten kannoin viidennestä kerroksesta alas tätä painavaa lastia, vielä jalkopäästä eli sain ison osan painoa itselleni. Ja mitä tekivät nämä aiemmin ah niin avuliaat palopojat. Kysyivät edellä kulkiessaan pirullisesti virnistellen: “painaako?”.  No ei, ihan muuten vaan naama punaisena, kädet tulessa ja hiki valuen tässä puhisen rappuja alas!!

Kollegiaalisuutta kerrakseen Tiistai 18. 9. 2007

Tämä tapahtui kun työskentelin tuoreena sairaankuljettajana. Meidät oli hälytetty kohteeseen, jossa odotti kehitysvammainen nainen psyykkisesti todella huonossa kunnossa. Hän oli hetki sitten löytänyt puolisonsa (myös kehitysvammainen) kuolleena asunnosta. Joku oli sitten soittanut paikalle meidät sekä vasta äskettäin toimintansa aloittanee mobiilin psykiatrisen yksikön.

Tilanteen kartoitettuamme lähdimme yhteistuumin viemään naista psykiatriseen päivystykseen, jonne mobiilin psyk. yksikön hoitaja oli soittanut etukäteen. Hän lähti itse mukaan ambulanssiin. Potilas oli edelleen kovin järkyttynyt ja itkuinen, koitti itkunsa seasta jotain sopertaa mutta en kerta kaikkiaan saanut mitään selvää vaikka monta kertaa pyysin toistamaan mitä hän sanoi. Puhe kuulosti siltä että se oli normaalistikin vaikeaselkoista, ja nyt itku oli tehnyt siitä entistä puuroisempaa. Niinpä yritin vain lohduttaa parhaani mukaan, sekä sanallisesti että pitämällä häntä kädestä koska hän niin näytti haluavan. Sanoin jotain siihen suuntaan kuin:” Olen kovin pahoillani mutta en nyt saa yhtään selvää siitä mitä yrität sanoa. Kohta ollaan perillä ja saat apua.”

Koska tämä mobiili psykiatrinen palvelu oli juuri aloittanut ja minulle tuntematon, kysyin myös mukana olevalta hoitajalta tarkemmin millaista palvelua he tarjoavat. Hän antoikin ihan hyvän infon yksikön toiminnasta ja taisi antaa jonkun käyntikortin tai esitteenkin. Minä sanoin että kuulostaa erinomaiselta ja tarpeelliselta palvelulta.

Veimme potilaan ppkl:lle jonne tämä jäi mobiiliyksikön hoitajan kanssa. Sanoimme hoitajalle iloiset heipat ja potilaalle vielä osanotot. Me jatkoimme päiväämme ja palailimme asemalle. Seuraavana aamuna töihin tullessani pomo oli vihaisena vastassa ja sanoi että tästä mobiilista psykiatrisesta yksiköstä oli tullut minun käytöstäni koskeva valitus, ja että minun pitäisi heti soittaa heidän jättämäänsä numeroon. Olin ihan äimän käkenä, en muistanut mitään erityistä tapahtuneen.

No, väänsin sitten annetun numeron, ja esittelin itseni. Mies toisessa päässä sanoi olevansa yksikön “pomo” (en muista titteliään), ja että eilen vuorossa ollut hoitaja oli tehnyt valituksen törkeästä käytöksestäni kehitysvammaisen naisen kuljetuksen aikana. Olin kuulemma sanonut potilaalle, tämän yrittäessä puhua minulle, “emmä jaksa kuunnella, odota sen aikaa että päästään päivystykseen, siellä kuunnellaan”. Ja tälle naishoitajalle olin kuulemma palvelun esittelypuheen jälkeen sanonut “no kaikenlaista sitä yritetäänkin”, ja muutenkin mollannut ko. palvelun. Loppupuhelusta en muista mitään, menin aivan sanattomaksi ja kuuntelin vain kun kyseinen “pomo” paasasi.

Mietin pitkään, mitä olin tehnyt tai sanonut että hoitaja oli noin suivaantunut? Ja jos olin oikeasti jotain tehnyt, miksi nainen ei itse soittanut? Ja oliko minulla ehkä pahemmanlaatuinen dementia tai psyykkinen sairaus, kun en muista olleeni noin törkeä? Miksi pomoni oli heti valittajan puolella ja lähti olettamuksesta että minä olin tehnyt juuri näin kun sanottiin? No, aina ei voi ymmrättää. Toivottavasti ko. hoitaja sai itselleen hyvän mielen haukkuessaan minut noin.

Tunnettu henkilö Sunnuntai 16. 9. 2007

Eräällä toisella päivystyspoliklinikalla työskennellessäni hoidin usein alkoholisteja, jotka olivat vakioasiakkaita varsinkin talvisin. Tulivat nukkumaan puhtaassa ja lämpimässä muutaman yön ja syömään pari ateriaa, sitten taas siltojen alle. Väkisinhän siinä tultiin tutuiksi puolin ja toisin, vaikken heille juuri avautunutkaan, he kyllä minulle.

Jonkin aikaa kyseisessä työpaikassa oltuani alkoi homman lieveilmiö tulla ilmi. Kävelin muualta Suomesta kylään tulleiden ystävieni kanssa torilla, jossa myös paikalliset “alan miehet” tapasivat kokoontua mm. keräämään roskista ruokia. Oli kaunis kesäpäivä, lokit kirkuivat ja meillä oli varsin auvoisa olo. Yht’äkkiä kuulen Lasolin karhentaman äänen huutavan roskisten takaa: “Terve Reetta (nimi muutettu), mitäs xxxx sairaalaan kuuluu!!”, ja näkyviin vaappui eräs kanta-asiakkaistamme lemuten suoraan sanottuna hirveälle. Oli siinä ystävilläni ilmeet.

Tämä episodi toistui useammankin kerran sinä aikana kun kyseisellä polilla työskentelin. Aluksi se oli nuoresta hoitajasta tavattoman kiusallista, mutta sitten ajattelin että mitäs tuosta, se kellekkään kuulu ketä minä moikkailen kulkeissani. Niinpä sitten moikkailin takaisin aina kun joku “vaki-Arska minut kaupungilla bongasi”.

Omaiset Sunnuntai 16. 9. 2007

Työskentelin iltavuorossa hoitajaparini kanssa päivystyspolilla, huoneessa jossa hoidettiin vakavimmin sairaat potilaat. Huone oli täynnä ja sinne yleensä otettiin vielä kaksi ylipaikkaa jos tuli tarpeeksi huonokuntoisia potilaita joita ei muissa huoneissa voinut hoitaa. Tai jos ei ollut tilaa muualla.

Huone oli siis täynnä, ja reunapaikalla istuvan, suhteellisen stabiilissa kunnossa jo olevan rouvan omaiset (muistaakseni 4 kpl) tulivat tätä katsomaan. Polilla oli tilan puutteen vuoksi sääntönä että omaiset eivät saaneet istua huoneessa potilaan vieressä, vaan potilasta käytiin katsomassa ja odotettiin sitten käytävässä muu aika. No, tämän rouvan poikapa sitten päätti että häntä eivät moiset säännöt koske, ja alkaa raahata tuoleja heille kaikille neljälle rouvan sängyn viereen. Näin tehdessään hän täysin blokkasi kulun mm. lääkekaapille.

Menin tietysi ystävällisesti pyytämään että siirtäisivät tuolit käytävälle ja kävisivät vuortellen rouvaa aina välillä katsomassa. Tästäkös poika suuttui verisesti ja huusi ja haukkui minut maan rakoon. Hänhän kyllä istuu äitinsä vieressä ihan varmasti, sanoi kuka tahansa mitä tahansa!!! Kele!!! Koska muutenkin oli ollut suoraan sanottuna paska vuoro, en voinut mitään sille että kyyneleethän siinä tulivat silmiin ja jouduin poistumaan paikalta.

Kun olin saanut itseni taas esiintymiskelpoiseksi, menin huoneeseen jatkamaan töitäni. Joku rouvan sukulaisista alkaa sitten selittää että stressistä ja huolesta se kiukunpuuska vain johtui. Anteeksikin pyysivät. Vaan arvatkaas keneltä? Työpariltani!!! Joka ei ollut edes ollut paikalla kun tämä purkaus tapahtui. Että pisti kyrsien. Luulevatko omaiset tosiaan että sairaalassa voi käyttäytyä miten vain ja perustella sitä sillä että on huolissaan omaisista? Onko hoitajien huorittelu ja haukkuminen oikeutettua ja asiallista? Tai jopa käsiksi käyminen?

Monesti on valitettavasti niin, että omaiset ovat se suurempi ongelma. Potilaiden kanssa tulee mainiosti toimeen, omaisten kanssa ei. Tottakai jokaiselle juuri se oma äiti tai isä on maailman tärkein, mutta pitäisi ottaa huomioon että häntä hoitavalla hoitajalla saattaa olla äidin lisäksi 10 muutakin päivystyspotilasta hoidettavana, eikä aina edes työparia auttamassa. Siinä ei oikeasti ehdi tehdä kuin välttämättömimmät, vaikka kuinka tekisi mieli tehdä myös niitä pieniä ekstrajuttuja potilaan hyväksi ja vaikka istahtaa hetkeksi sängyn vierelle juttelemaan. Vaan kun ei ole aikaa.

Nauretaan yhdessä Perjantai 14. 9. 2007

Olin työharjoittelussa kroonikko-osastolla, jossa oli potilaana iäkäs rouva. Tämä oli lähes täysin petipotilas, kaikki omatoimisuus mennyt. Kommunikointikaan ei enää onnistunut, rouva lähinnä tuijotti yhteen pisteeseen naama peruslukemilla. Jostain syystä sain usein tehtäväkseni syöttää hänet.

Sinä päivänä ruokana oli muussia ja jauhelihakastiketta, lisänä jotain vihreää josta ei osannut sanoa mitä se oli, sillä rouvan ruoka tuli soseutettuna. Muussi ja soossi olivat rouvalle herkkua, niin hyvin hän söi. Mutta annas kun laitoin ensimmäisen lusikallisen tuota vihreää lisuketta suuhun. Naama meni sen seitsemälle laskokselle ja rouva alkoi kielellä työntää massaa ulos suustaan leualle. Tästä muodostui hänelle komea vihreä parta. Jostain syystä näky oli varsin hauska, ja tahattomasti naurahdin kysyessäni oliko tämä kyseinen ruoka noin pahaa. Hämmästykseni oli suuri, kun rouva sanoi “pahaa” ja alkoi sitten iloisesti nauraa kanssani, iloisen ilmeen yltäessä silmiin asti. Siinä sitten naureskelimme yhdessä samalla kun puhdistin rouvan kasvot ja syötin hänelle loput ruuat (ilman sitä vihrää ällötystä).

Mitätön tapahtuma, sanot. Olihan se varmaan, mutta jotenkin siitä yhdessä nauramisesta ja rouvan iloisista silmistä tuli hyvä olo loppupäiväksi. Rouvakin oli jotenkin pirteämpi koko sen illan. Seuraavana päivänä hän taas olikin sitten täysin omaan itseensä sulkeutunut.