Et varmaan oo suomalainen Torstai 04. 10. 2007

Jouduin kerran todistelemaan potilaalle oikein urakalla että olen ihan varmasti suomalainen. Omasta mielestäni olen ihan perisuomalaisen näköinen persjalkainen nainen, tosin varustettuna mustalla tukalla. Ulkomailla vain tuntuu ihmisillä olevan sellainen käsitys että kaikki pohjoismaalaiset ovat blondeja.

Potilaana oli nuori mies, joka alkoi kehua ulkonäköäni ja kuultuaan että minulla on hassu aksentti kysyi mistä päin alun perin olen kotoisin. Ehdotti itse Ranskaa tai Espanjaa. Kun sanoin että olen suomalainen, miehen silmät levisivät ja hän sanoi hyvin epäuskoisesti että ” ei, ethän sä voi olla, eikös suomi ole pohjoismaita”. Kun myönsin näin olevan, hän sanoi että kaikki pohjoismaalaisethan ovat vaaleita. Vakuutin hänelle että kyllä me olemme ihan useamman eri värisiä kuontaloiltamme. Ei edelleenkään mennyt jakeluun, vänkäsi vain että taidan puhua palturia.

Tässä välissä oli potilaan äitikin tullut paikalle ja poika kertoi hänellekin suurena ihmeenä mustatukkaisesta suomalaisesta. Suorastaan tunsin katseiden porautuvan mustan tukan verhoamaan nuppiini. Kovasti he pohtivat aihetta sermissään kun minä paiskin töitä hoitajien pöydän luona. Kuulin kun he tulivat siihen lopputulokseen että kyllä suomalaiset varmaan voivatkin olla tummia, nehän onkin ruotsalaiset jotka on kaikki blondeja. Oli vähän hymyssä pitelemistä.

Huomasin muuten että ihmisillä ei ole kovin hyvin maantieto hallussa. Suomen sijainti vaihteli hyvinkin paljon riippuen keneltä kysyi. Paras kommentti siihen kun kerroin olevani Suomesta, oli: ” Ai Suomesta, sehän on siellä Etelä-Amerikassa?” Juu, siellähän se Suomi nököttää…

Apua, EKG-kärry hyökkää! Torstai 04. 10. 2007

Tuosta edellisen postauksen mustasta jalkapöydästä tuli mieleen pari vuotta sitten sattunut oma mokani. Kuten jotkut teistä tietävätkin, päivystyspoliklinikoilla on kärryt jolla kuljetellaan EKG- eli sydänfilmikonetta tarvittaviin paikkoihin. Jos ette tiedä, niin ovat tällaiset:

Minulla oli ja on edelleen tapana liikkua paikasta toiseen hyvin vauhdikkaasti, siis jos olen tekemässä jotain. Olin menossa ottamaan vastaan rintakipupotilasta, ja kiskaisin vauhdilla EKG-kärryn mukaani nurkasta jossa ne olivat latautumassa. Kuului kauhea rämähdys ja sen jälkeen tukahdutettu suomenkielinen kirous. Koko poli – hoitajat ja tolkuissaan olevat potilaat- kääntyivät katsomaan mikä ihme se oli. Olin onnistunut ajamaan tuon suhteellisen painavan kärryn suoraan oikean jalkani pikkuvarpaan päälle. No, ei auttanut kun linkuttaa samaa vauhtia potilaan luokse ja hoitaa hommat loppuun melkoisesta kivusta huolimatta.

Kun olin saanut potilaan vastaanotettua ja lääkkeet aloitettua ynnä tilan stabiloitua, istahdin tyhjään sermiin katsomaan varvasrukkaani. Kynsi oli irti, varvas sinipunainen ja kooltaan kuin kirsikkatomaatti. Eräs lääkäreistä kurkisti ohi mennessään ja totesi että varvas on murtunut. Tämä varmistettiin vielä röntgenkuvalla, jota en itse olisi halunnut (oli aika itsesään selvää kun varvas rutisi liikutettaessa), mutta kollegat vaativat. Arvatkaa riittikö siitä riemua koko loppuyöksi työkavereille. Eivät voineet uskoa että moisella onnettomuudella saa varpaan murtumaan.

Varvas vaivasi reippaanlaisesti vuoden verran, ja edelleen se on huomattavasti paksumpi kuin toinen varvas, vaikka tapahtumasta on nyt noin 3 vuotta. Sain siis ainakin yhden pysyvän muiston vuosistani ulkomailla.

Bad English Maanantai 17. 9. 2007

Vaikka asuinkin ulkomailla useamman vuoden, kielellisiä kömmähdyksiä sattui koko siellä oloni ajan. Pari niistä on jostain syystä jäänyt erityisesti mieleen, herättivät suurta hilpeyttä työtovereissani. Eivät ehkä näin kirjallisessa muodossa ole kovin huvittavia, mutta kerrotaan kumminkin.

Oli kuuma kesä ja polilla ei minkään sortin ilmastointia. Olimme iltavuorossa ja minä tietysti leväytin ikkunat sepposen selälleen, tulihan siinä edes takaisin juostessa hiki. Lääkärit (molemmat naisia sinä iltana) puolestaan tekivät paljon paperitöitä juuri ikkunan alla olevan pöydän ääressä. En muista mistä keskusteltiin, mutta tarkoitukseni oli sanoa “hoitajat ovat ihan kuumissaan ja lääkärit palelevat”. Jostain syystä se tuli kumminkin ulos muodossa “nurses are hot, doctors are not” (eli suurin piirtein että hoitsut on aika kuumia pakkauksia, lääkärit ei).  Ja vähänkö meillä oli hauskaa sen jälkeen. Sain kuulla tuosta aika monta kertaa seuraavien kuukausien aikana.

Toinen moka sattui kun kirjasin potilaan haavasta tulokaavakkeeseen. Tälle oli tehty leikkaus tähystyksellä ja sen jäljiltä oli iholla kaksi pientä pyöreää haavaa. Ylempi niistä oli alkanut erittää. Kirjoitin kaavakkeeseen “pt had operation 6 days ago, now upper hole oozing”. Ihmettelin kovasti mikä siinä niin huvitti lääkäriä, mutta hän selitti että kirjaamisestani sai kuvan että potilaan ihan muu reikä eritti. Hm…. ehkä sitten niin. Oikeastihan olisi pitänyt kirjoitta”upper punction wound”.

Kiitos kohteliaisuudesta Sunnuntai 16. 9. 2007

Kuten mainitsin, työskentelin aikanaan myös ulkomailla muutaman vuoden. Eräänä iltana aloitin yövuoroa tarkkailuosastolla joka oli lähes täynnä, ja kerran ihmeeksi suurin osa potilaista oli selvin päin. Paitsi erään nuoren naispotilaan puoliso, joka oli arki-illasta huolimatta melkoisessa tuiterissa. Tämä puoliso ei oikein tuntunut ymmärtävän että armaansa sekä lastensa äiti joutui jäämään yöksi tarkkailuun. Nainen itse oli siihen varsin halukas, taisi olla ainoa paikka missä sai levätä.

Osaston sääntönä oli “omaiset pois ja hiljaisuus klo 22 jälkeen”, ja sekä minä että työparini kävimme tämän herralle ilmoittamassa, useampaan otteeseen. Mitään liikettä ulko-ovea kohti ei kuitenkaan ollut havaittavissa. No, minä sitten loihen lausumaan että “herra on hyvä ja poistuu, tai kutsun vartijat saattelemaan ulos”. Siitäkös mies suuttui, alkoi junkuttaa partoihinsa ja pyöri keskellä lattiaa viinahuurujaan levitellen. Ei auttanut kun pyytää vartijat paikalle, ja pelkkä puhelinsoitto sai miehen vaappumaan ulos. Hoitajien tiskin ohi mennessään karjaisi vielä minulle “you fucking Scottish bitch!!” Ihmetellen katsoi kun hymyillen kiitin kohteliaisuudesta ja toivotin hyvät yöt. Ja niin katsoivat kyllä muutkin potilaat. Sanoin siihen vain että kohteliaisuushan se on jos minua luullaan skotiksi vaikka en edes puhu englantia äidinkielenäni.

Näin jälkeenpäin ajatellen tämä mies varmaan ajatteli että tuon on pakko olla skotti (ehkäpä Glasgown skotti) kun sen puheesta ei saa mitään selvää.

Farewell, my love. Perjantai 14. 9. 2007

Useammankin kerran on kyynel tullut silmään töissä, mutta tämä kerta oli niitä mieleenpainuvimpia.

Olin töissä ulkomailla, isolla kiireisellä päivystyspoliklinikalla. Eräänä aamuna tehtiin ennakkoilmoitus iäkkäästä, rekan alle jääneestä miehestä ja tämän vaimosta. Kohta kaksi ambulanssia saapuikin vilkutellen ja elvytyshuoneeseen tuotiin ko. pariskunta. Vammat olivat tulleet, kun rollaatorilla liikkunut nainen oli meinannut vahingossa kävellä rekan alle ja puoliso oli mennyt hätiin. Hän olikin saanut rouvansa tönäistyä pois rekan edestä, mutta hidasliikkeisenä ja huonotasapainoisena kaatunut itse jääden rekan pyörien alle. Miehen alavartalo oli murskaantunut todella pahan näköisesti ja hän oli hädin tuskin tajuissaan sisälle tullessaan. Vaimo oli ainoastaan murtanut lonkkansa.

Hyörimme aikamme miehen ympärillä, kunnes lääkäri teki päätöksen että miestä ei kannata leikata. Vammat olivat todella pahat ja yli 80v mies sairasti pahaa sydäntautia joten hän ei olisi selvinnyt leikkauksesta. Keskityimme siis kivunhoitoon ja tekemään hänen olonsa edes siedettäväksi loppua odotellessa. Saimmekin hänet lähes kivuttomaksi. Mies itse suhtautui tyynesti kohtaloonsa, halusi vain olla vaimonsa vierellä lopun tullessa. Vaimo oli luonnollisesti murheen murtama.

Koska vaimo ei päässyt heti leikkaussaliin ja olimme saaneet hänetkin lääkittyä, siirsimme hänen ja puolisonsa paarit vierekkäin. Siinä he makasivat, puolisot, liki 60 vuotta toistensa rinnalla kulkeneet, käsi kädessä edessä olevaa eroa odottaen. Vaimo varmaan jotenkin vaistosi kun mies viimein alkoi liukua pois, ja kuiskasi vapisevalla äänellä: “Farewell my love, we’ll meet again soon.”

Ja silloin meillä kaikilla oli kyynelet silmissä.

Ruokaa ja heti Torstai 13. 9. 2007

Paljon päivystysalueella sekä ulkomailla että kotimaassa työskennelleenä en voi kuin ihmetellä ihmisiä jotka lähes ensi töikseen päivystyspoliklinikalle saavuttuaan ilmoittavat että eivät ole syöneet koko päivänä, ja pyytävät ruokaa. Ja tämä ilmiö on globaali. Kun ystävllisesti ilmoitamme että a) sairaalan käytöntönä on antaa ruokaa vasta kun potilas on ollut polilla x tuntia ja b) potilaan vaivat vaativat olemaan ravinnotta kunnes diagnoosi selviää, purkautuu ilmoille suunnaton närkästys ja valitus siitä että tapetaan nälkään. Mikäli potilaana on iäkkäämpi ihminen, tytär tai poika ryntää oitis tekemään mokomasta kaltoinkohtelusta ilmoitusta ylilääkärille ja pirauttavat vielä iltapäivälehteenkin, joka tietysi repii asiasta kissan kokoiset otsikot.

Ihminen ei kuole nälkään vaikka joutuukin olemaan ruuatta muutaman tunnin, ei janoonkaan. Ikävähän se tunne toki on kun maha murisee ja napa painaa selkärankaa. Mutta jos kovasti sairas on, ei kyllä ole edes ruoka ensimmäisenä mielessä. Sairaaloita tunnutaan nykyään pitävän jonkinlaisena täyden palvelun hotelleina, ja hoitajat ovat asiakspalvelijoita / tarjoilijoita jotka hyppäävät kun potilas viheltää. Ja auta varjele jos palvelu ei pelaa!!