Olen aina ihmetellyt mistä johtuu että juuri pahimmalla mahdollisella hetkellä esim. tulee keikka tai joku todella maratonpuhelu.
Silloin kun sairaankuljetuksessa vielä oli rauhallisiakin hetkiä, varmin keino saada keikka oli mennä vessaan tai lämmittää ruoka. Johan pärähti. Ja yleensä vielä niin että ruuan lämmityksen aikana tuli kiireettömämpää kyytiä mutta auta armias jos olit vessassa isommalla hädällä niin jo pukkasi hätäkyytiä. Kiva oli sitten “housut kintuissa” rynnätä lanssiin.
Tai päivystyspolilla, elvytyshuonehoitajana ollessa. Kaikki menee ihan hyvin, hoito on hallussa ja kaikki tyytyväisiä. Päätät vihdoin käydä vessassa kun olet lähes halkeamispisteessä. Ja just kun saat huussin oven auki kuulutetaan elvytyshuonehoitajaa elvariin, hätätilanne. Just just… potilas on sitten äkillisesti romahtanut tai uutta pukkaa. Eikä kukaan muu tietenkään pääse avuksi, joten hölkötät harjoitusravia takaisin silmät keltaisina ja takahampaat ureassa uiden. Kiva elvyttää tms. ihan kauheassa hädässä.
Tai päätät ottaa yhden puhelun matkallasi toilettiin, toivoen että se on lyhyt ja ytimekäs. Vaan ei. Mitä isompi hätä sulla on, sitä pitempi puhelu ja jahkaavampi soittaja. Siinä sitten kupla otsassa väännät rautalangasta viidettä kertaa miten sitä Buranaa pitikään ottaa, saiko ottaa maidon kanssa, entäs kaakaon, mitenkäs mansikkamehu, mutta varmaan ei saa appelsiinimehun kanssa kumminkaan.
Että kiitti vaa, Mr. Murphy.
